maanantai 25. helmikuuta 2019

Hobo, viisi vuotta myöhemmin

Uppouduin eilen lukemaan  vanhoja kirjoituksia. Olen unohtanut tosi paljon asioita, mikä on ehkä hyväkin asia, mutta kiva, että tapahtumia on säilötty tänne blogiin. Aivot ei ainkaan rasitu liian paljosta tiedosta, haha.

Huomasin, että olen miettinyt melko samoja asioita viisi vuotta sitten. Koin ehkä tavallaan valaistuksen eilen, että tämmöinen mä olen. Olen hokenut itselleni, että hyväksyn itseni tällaisena, vaikka en ihan hyväksy. Ainakaan aina. Olen kasvanut ja tullut viisaammaksi, mutta ihmisenä olen sama, epävarmuuksineni, ja kipupisteiteni (Onko toi edes oikein? Olen ollut pois Suomesta yli kymmenen vuotta, ja ihan tosi asia on, etten käytä Suomea, enkä ainakaan kirjoita, kuin epäselviä tekstareita perheelle. Ehkä ihan hyvä aika kirjoittaa Suomea..). En tosin varmaan ole ehkä niin herkkä reagoimaan asioihin, koska tässä on monissa liemissä uitu, ja tyrskyissä seilattu. Mä olen ihan hiton vahva, ja itsenäinen, ja älykäs, ja hyvä ihminen, vaikka välillä elämä tuntuu epäonnistumisesta, ja alisuoriutumisesta toiseen hapuilulta.

Anyways... tämän kirjoituksen pointti on Hobo, ja viisi ja puoli vuotta sen kesän jälkeen. Olen vaihtanut asemapaikkaa useamman kerran parin vuoden aikana. Ja monien mutkien, sattumien, epäonnistuneen parisuhteen jälkeen päädyin samoille kulmille, kun mistä Hobo on kotoisin. Tulin tänne siis noin puolitoista vuotta sitten. Tämä oli lähinnä käytännön ratkaisu, mutta en katunut muuttoa kuitenkaan. Tää mesta on just sitä mitä kaipasin (minus kuumat, vapaat ja täysjärkiset miehet ilman tunne-elämän ongelmia..). Selvää siis oli, että jossain vaiheessa tulen törmäämään siihen halusin tai en. Se ei asu täällä, se asuu kaukana poissa, mikä olikin se rohkaiseva tekijä minkä takia uskalsin työntää nenäni tänne.

Ensimmäinen havainto oli vasta melkein vuosi sen jälkeen kun muutin tänne. Parkkeerasin autoa parkkipaikalla, ja onnistuin iskemään autoni juuri siihen kotaan missä Hobo seisoi kävelytiellä juttelemassa jollekkin. En tietenkään voinut poistua autosta, koska tämä oli ensimmäinen havainto siitä viiteen vuoteen, enkä ollut yhtään varautunut millään tasolla. Piileskelin siis ratin takana aurinkolaseja hapuille ja puhelinta selaten, ja mulla oli ihan sairaan kuuma, ja sydän hakkasi, ja kaikki palasi mieleen. Piileskelin seuraavat pari päivää kotosalla, koska epäilin, ettei se ole pitkällä visiitillä.

Sitten tuli joulu. Istuttiin kuppilassa frendin kanssa. Katse kiinnittyi baaritiskin toiseen päätyyn... Sydän alkoi hakkaamaan, kädet hikosi, ja kaveri ehdotti, että voidaan lähteä, jos ahdistaa liikaa. En lähtenyt, koska tää on niin pieni paikka, että pakko vaan purra huulta, ja hyväksyä nämä asiat. Onnistuin välttämään siihen törmäämistä sinä iltana. Ihan varmasti se kyllä bongasi minut. Ja minä bongasin sen tyttöystävän.

Seuraavana päivänä sitten töissä se tapahtui. Olin yksin duunissa, ja se paukkasi sisään. Paikalla oli muita asiakkaita, ja olin tiskin takana jumissa. En voinut muuta, kuin hymyillä, ja tervehtiä. Se on mun työnantajan hyvä kaveri, mutta sen tiesin jo kun aloitin palveluksessa. Palvelin toista asiakasta, ja se asettui tiskin päätyyn tuijottamaan pieni hymy naamallaan. Yritin punastumisen, ja paniikin, ja vaihtorahojen lomassa yrittää small talkkia, ja kysellä kuulumisia, mutta vaihtorahat putoilivat kädestäni, ja sekoilin sanoissani. Se oli ilman tyttöystävää. Ja sillä oli asiaa pomolle. Otin vastaan sen mitä sillä oli annettavana pomolle, ja se häipyi.

Joulu tuntui kestävän ainakin vuoden, ja törmäsin siihen useamman kerran. Se muuttui helpommaksi. Ei ikinä puhuttu. Aina kun näin sen se  katseli mun suuntaan. Näin sen hymyilevän. Ehkä se oli iloinen, että olen päässyt elämässä eteenpäin, tai ainakin vaihtanut maisemaa, valinnut toisenlaisen elämäntyylin. En tiedä, että miksi se katsoi minua sillä tavalla. Minäkin katsoin sitä usein kuppilassa, tai töissä, mutta en usko että hymyilin.


Viimeisen kerran näin sen mun lähikuppilassa. Paikalla oli ihan sairaasti porukkaa...saattoi olla uuden vuoden aatto. Yritin päästä vessasta pois, mutta vessojen suuntaan tupakka paikalle tunki jono ihmisiä. Pysähdyin odottamaan jonon liikkumista ihmisten keskellä. Ehkä joku muistaa, että Hobo on mua ehkä nenään asti ( ehkä vähän liioitellen..), niin se onnistui piiloutumaan täydellisesti jonon sekaan, ja kun porukka siirtyi mun ohi nin, tädää, siinä se sitten oli. Se sanoi: "Hei Alma!" ja se laittoi käden lanteelleni. Se hymyile sitä samaa hymyä kuin aikaisemmin. Ja sitten se oli poissa.

Tavallaan odotin, että se olisi ottanut jotain yhteyttä joulun jälkeen. Ehkä se ei halua avata kiinni sinetöityä ovea enää. Mulla on arvet menneestä, ja asia ei unohdu. En mä edes tiedä, että mistä mä sen kanssa puhuisin, tai mitä odottaisin sen sanovan. Ehkä joskus sitten, kun se tulee taas vierailemaan kotikulmillaan.

Oli tavallaan hyvä lukea mitä kirjoitin siitä vuonna 2013. Vuosien saatossa hyvät muistot olivat kadonneet mun päästä, ja tilalla on ollut katkeruus, ja negatiivinen asenne sen koko persoonaa kohtaan. Ehkä nyt kun vanhempana, ja ehkä viisaampana luen mitä sanoin Hobosta vuonna 2013 antaa miettimistä mun oman käytöksen osalta. Työnsinkö häntä todella pois? Käännyinkö sisäänpäin, enkä näyttänyt mitään tunnetta häntä kohtaan? Kilahtelinko turhaan? Ripustauduinko? Lueskelin noita vanhoja juttuja, ja Hobo vaikutti jopa sympaattiselta (ainakin jos vertaa Hobon jälkeisen elämän mieskokemuksiin..), ja minä olin ihan tajuttoman ihastunut. Mutta nai'ivi. Asiat olisivat voineet mennä toisin ilman tapahtuneita asioita.

Vitsi miten nopeasti vuodet menee.