maanantai 25. helmikuuta 2019

Hobo, viisi vuotta myöhemmin

Uppouduin eilen lukemaan  vanhoja kirjoituksia. Olen unohtanut tosi paljon asioita, mikä on ehkä hyväkin asia, mutta kiva, että tapahtumia on säilötty tänne blogiin. Aivot ei ainkaan rasitu liian paljosta tiedosta, haha.

Huomasin, että olen miettinyt melko samoja asioita viisi vuotta sitten. Koin ehkä tavallaan valaistuksen eilen, että tämmöinen mä olen. Olen hokenut itselleni, että hyväksyn itseni tällaisena, vaikka en ihan hyväksy. Ainakaan aina. Olen kasvanut ja tullut viisaammaksi, mutta ihmisenä olen sama, epävarmuuksineni, ja kipupisteiteni (Onko toi edes oikein? Olen ollut pois Suomesta yli kymmenen vuotta, ja ihan tosi asia on, etten käytä Suomea, enkä ainakaan kirjoita, kuin epäselviä tekstareita perheelle. Ehkä ihan hyvä aika kirjoittaa Suomea..). En tosin varmaan ole ehkä niin herkkä reagoimaan asioihin, koska tässä on monissa liemissä uitu, ja tyrskyissä seilattu. Mä olen ihan hiton vahva, ja itsenäinen, ja älykäs, ja hyvä ihminen, vaikka välillä elämä tuntuu epäonnistumisesta, ja alisuoriutumisesta toiseen hapuilulta.

Anyways... tämän kirjoituksen pointti on Hobo, ja viisi ja puoli vuotta sen kesän jälkeen. Olen vaihtanut asemapaikkaa useamman kerran parin vuoden aikana. Ja monien mutkien, sattumien, epäonnistuneen parisuhteen jälkeen päädyin samoille kulmille, kun mistä Hobo on kotoisin. Tulin tänne siis noin puolitoista vuotta sitten. Tämä oli lähinnä käytännön ratkaisu, mutta en katunut muuttoa kuitenkaan. Tää mesta on just sitä mitä kaipasin (minus kuumat, vapaat ja täysjärkiset miehet ilman tunne-elämän ongelmia..). Selvää siis oli, että jossain vaiheessa tulen törmäämään siihen halusin tai en. Se ei asu täällä, se asuu kaukana poissa, mikä olikin se rohkaiseva tekijä minkä takia uskalsin työntää nenäni tänne.

Ensimmäinen havainto oli vasta melkein vuosi sen jälkeen kun muutin tänne. Parkkeerasin autoa parkkipaikalla, ja onnistuin iskemään autoni juuri siihen kotaan missä Hobo seisoi kävelytiellä juttelemassa jollekkin. En tietenkään voinut poistua autosta, koska tämä oli ensimmäinen havainto siitä viiteen vuoteen, enkä ollut yhtään varautunut millään tasolla. Piileskelin siis ratin takana aurinkolaseja hapuille ja puhelinta selaten, ja mulla oli ihan sairaan kuuma, ja sydän hakkasi, ja kaikki palasi mieleen. Piileskelin seuraavat pari päivää kotosalla, koska epäilin, ettei se ole pitkällä visiitillä.

Sitten tuli joulu. Istuttiin kuppilassa frendin kanssa. Katse kiinnittyi baaritiskin toiseen päätyyn... Sydän alkoi hakkaamaan, kädet hikosi, ja kaveri ehdotti, että voidaan lähteä, jos ahdistaa liikaa. En lähtenyt, koska tää on niin pieni paikka, että pakko vaan purra huulta, ja hyväksyä nämä asiat. Onnistuin välttämään siihen törmäämistä sinä iltana. Ihan varmasti se kyllä bongasi minut. Ja minä bongasin sen tyttöystävän.

Seuraavana päivänä sitten töissä se tapahtui. Olin yksin duunissa, ja se paukkasi sisään. Paikalla oli muita asiakkaita, ja olin tiskin takana jumissa. En voinut muuta, kuin hymyillä, ja tervehtiä. Se on mun työnantajan hyvä kaveri, mutta sen tiesin jo kun aloitin palveluksessa. Palvelin toista asiakasta, ja se asettui tiskin päätyyn tuijottamaan pieni hymy naamallaan. Yritin punastumisen, ja paniikin, ja vaihtorahojen lomassa yrittää small talkkia, ja kysellä kuulumisia, mutta vaihtorahat putoilivat kädestäni, ja sekoilin sanoissani. Se oli ilman tyttöystävää. Ja sillä oli asiaa pomolle. Otin vastaan sen mitä sillä oli annettavana pomolle, ja se häipyi.

Joulu tuntui kestävän ainakin vuoden, ja törmäsin siihen useamman kerran. Se muuttui helpommaksi. Ei ikinä puhuttu. Aina kun näin sen se  katseli mun suuntaan. Näin sen hymyilevän. Ehkä se oli iloinen, että olen päässyt elämässä eteenpäin, tai ainakin vaihtanut maisemaa, valinnut toisenlaisen elämäntyylin. En tiedä, että miksi se katsoi minua sillä tavalla. Minäkin katsoin sitä usein kuppilassa, tai töissä, mutta en usko että hymyilin.


Viimeisen kerran näin sen mun lähikuppilassa. Paikalla oli ihan sairaasti porukkaa...saattoi olla uuden vuoden aatto. Yritin päästä vessasta pois, mutta vessojen suuntaan tupakka paikalle tunki jono ihmisiä. Pysähdyin odottamaan jonon liikkumista ihmisten keskellä. Ehkä joku muistaa, että Hobo on mua ehkä nenään asti ( ehkä vähän liioitellen..), niin se onnistui piiloutumaan täydellisesti jonon sekaan, ja kun porukka siirtyi mun ohi nin, tädää, siinä se sitten oli. Se sanoi: "Hei Alma!" ja se laittoi käden lanteelleni. Se hymyile sitä samaa hymyä kuin aikaisemmin. Ja sitten se oli poissa.

Tavallaan odotin, että se olisi ottanut jotain yhteyttä joulun jälkeen. Ehkä se ei halua avata kiinni sinetöityä ovea enää. Mulla on arvet menneestä, ja asia ei unohdu. En mä edes tiedä, että mistä mä sen kanssa puhuisin, tai mitä odottaisin sen sanovan. Ehkä joskus sitten, kun se tulee taas vierailemaan kotikulmillaan.

Oli tavallaan hyvä lukea mitä kirjoitin siitä vuonna 2013. Vuosien saatossa hyvät muistot olivat kadonneet mun päästä, ja tilalla on ollut katkeruus, ja negatiivinen asenne sen koko persoonaa kohtaan. Ehkä nyt kun vanhempana, ja ehkä viisaampana luen mitä sanoin Hobosta vuonna 2013 antaa miettimistä mun oman käytöksen osalta. Työnsinkö häntä todella pois? Käännyinkö sisäänpäin, enkä näyttänyt mitään tunnetta häntä kohtaan? Kilahtelinko turhaan? Ripustauduinko? Lueskelin noita vanhoja juttuja, ja Hobo vaikutti jopa sympaattiselta (ainakin jos vertaa Hobon jälkeisen elämän mieskokemuksiin..), ja minä olin ihan tajuttoman ihastunut. Mutta nai'ivi. Asiat olisivat voineet mennä toisin ilman tapahtuneita asioita.

Vitsi miten nopeasti vuodet menee.



sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Moi

Pitäisi varmaan päivittää kuulumisia hieman useammin. Elämässä sattuu ja tapahtuu, ja viimeisen parin vuoden tapahtumista saisi varmaan kirjan. Ehkä kaiken tapahtuneen kertaaminen olisi ihan mukava projekti omankin muistin virkistämisen kannalta, mutta pitää katsoa sitä uudestaan kesällä. Ehkä sitten joskus, kun on aikaa. Eli tuskin ikinä. Haha.

Päätin kuitenkin kirjoittaa tänään lyhyen (well..katsotaan..) jutun. Tänään aamuna tuijotin ikkunasta ulos vähän paskan illan jälkeen. Makasin sängyssä, ja tuijotin ikkunasta avautuvaa maaseutu maisemaa. Mietin elämää. Wow, syvällistä. Kuulostaa niin teinihommilta, mutta ehkä en ole ihan vielä aikuinen vaikka kolmen kympin keskikohta häämöttää horisontissa.

Mitä mietin? Viime kesäsnä mulla oli pieni kesäsäätö erään latinon kanssa. Hän kohteli mua huonosti. Juttu kesti pari kolme kuukautta kunne hän halusi antaa periksi. Olin helpottunut. Enkä kaivannut häntä takaisin. Juttuun liittyy niin paljon kaikkea, ja ykisttäisiä tapahtumia, että niiden kirjoittamiseen menisi päivä. Tiivistettynä asian voisi ilmaista, että hän ei hyväksynyt minua minuna. Hän näki, ja edelleenkin näkee asian, että minä olen synkkä, ja vakava ihminen, ja siksi juttu ei toiminut. Juttu ei toiminut, koska  hän ei halunut tehdä mitään yhdessä. Yritin ehdottaa, ja suunnitella, mutta se oli ihan mahdoton homma. En odota paljon, ja en ollut suunnittelemassa häitä, vaan ehkä retkeä luontoon, illallista torstai iltana, ja yötä teltassa lähisaarella.
¨
Tämä kaikki, ja erikoinen seksi käyttäytyminen (tämä vaatisi melkein oman kirjoituksensa..) aiheutti mieleeni tietyn synkkyyden, ja surun. Kun tuntuu, ettei ole millään tavalla tärkeä toiselle. Sama tapahtui kun oltiin ulkona yhdessä, ja olin viimeinen ihminen kenelle se puhui illana aikana, ja sain katsella vieressä, kun se halailee muita naisia. Ja kuunnella kotiin mennessä, kun se puhuu kotona olevasta (ex-)rakastajastaan, joka oli uhannut katkaista kaikki yhteydet, jos latino ei päätä niiden tulevaisuudesta pian. Siinä sitten huuli pyöreänä kuuntelen, ja yritän olla tuntematta surua, ja mustasukkaisuutta. Ja syvää typeryyttä siitä, etten vaan osaa kävellä pois, ja lopettaa koko hommaa.

Kysyin sitten kerran viinipäissäni, että mitä me ollaan. Vastaus satutti, koska ehkä epätoivoissani olin valmis hyväksymään hänet omana itsenään. Hänen mielestään ollaan vaan kamuja. Senkin jälkeen annoin asian vielä jatkua, kunnes sain tarpeekseni, ja kerroin kuinka hänen käytöksensä eräänä iltana oli epäsopivaa, ja sai minut tuntemaan itseni todella noloksi, minkä huomasi myös Latinon kämppis. Hänen vastauksensa oli mun menolippu vapauteen, ja pois tilanteesta.

Asumme erittäin pienessä paikassa. Taktiikka "eron" jälkeen oli pysyä ammattimaisissa, ja kohteliaissa väleissä, koska tämä  nyt on vaan liian pieni paikka huonoihin väleihin. Latino lähetteli viestejä usein, ja myös raivoviestejä iltojen jälkeen, kun se oli nähnyt mut kuppilassa juttelemassa jonkun toisen miehen kanssa. Se osasi myös kuorruttaa mut kohteliaisuuksilla, ja tästä syystä Latino päätyi myös mun luoksen kahdesti.

Mutta nyt vihdoin tajusin, että mistä tässä on kysymys. Viime tiistai aamuna se lähti mun luota, ja olin helpottunut, koska tiesin, ettei se tule koskaan mun sänkyyn enää. Maanantai yö, ja aamu ei vaan tntunut hyvältä. En tuntenut mitään muuta kun hämmennystä. Ihminen vieressäni tuntui ihan vieraalta, jn kokenut mitään himoa häntä kohtaan. Suudelma tuntui pakottamiselta johonkin mitä en halua tehdä.

Tajusin, että se on pelannut minulla kokoajan. Olen vain ollut sille lelu. Se on leikkinyt mun tunteilla. Latinossa on se vika, ei minussa. Ei vaikka, hän on yrittänyt vyöryttää kaikkea mun syyksi, koska minä olen mukamas synkkä, ja hankala, ja kuinka hän oli harkinnut, että voisin olla hänen tyttöystävänsä, mutta kuinka olin niin synkkä, ja hankala. Kuka tahansa masentuu, ja muuttuu hankalaksi, jos toinen ei hyväksy koko pakettia, ja ihmistä, ja tuntee olevansa viimeinen asia kiinnostusten listalla.

Tämä kuukausien soutaminen, ja huopaaminen kohteliaisuuksien, ja raivoviestien välillä on tunneterrorismia. Minä en kelpaa omana itsenäni, mutta silti yhteydenpito ei lopu. Hän kokee asiakseen kommentoidan mun tekemisiä, ja tapoja, ja se vaikuttaa mun oloon, vaikka mun henkilökohtaiset elämän valinnat ei ole hänen asiansa enää. Mutta hän jatkaa tunkeutumista mun ihon alle. Ymmärrättekö mitä mä tarkoitan? Tunneterrori vaan jatkuu, ja hän ei näe mitään vikaa omassa käytöksessään. Hän saa olla sellainen kuin hän on. Mutta miksi hän ei voi jättää minua rauhaan, jos mun persoona ei kelpaa? Kuvastaa sitä, että hänellä on jotain suurempaa vikaa persoonallisuutensa, ja tunne-elämänsä kanssa,

Minulla ei ole tunteita häntä kohtaan, viime maanantai selvensi tämän asian.  Olen siirtynyt eteenpäin jo silloin kun "erosimme" lokakuun alussa hänen aloitteestaan. Työ yhteistyö voi jatkua, mutta jotenkin mun pitää saada viesti perille, ettei ole hänen asiansa kommentoida mitään mun elämään liittyvää ellei häneltä sitä kysytä minun toimesta. Kehujen, ja haukkujen yhdistelmä on tunneterrorismia, varsinkin meidän kesän historian jälkeen. Lankesin uhriksi sen peliin, ja luulin olevani pelistä jo ulkona, mutta hän pääsee edelleenkin mun ihon alle, ja saa minut epäilemään itseäni, ja tuntemaan epäkelvoksi. Nyt tärkeintä on vaan asettaa rajat hänelle.  Ja muistaa, että vaikka talvi olisi kuinka masentava, ja talvilämmitäjä olisi kiva, niin latino ei ole hyvä siihen tehtävään. Ja sitäpaitsi nyt on melkein keväät. Tai ehkä onkin.


Elämä kuitenkin menee ihan hyvin. Uusi vaihe elämässä on juuri alkanut, ja mulla on mahdollisuudent tehdä elämästä mun näköinen, ja valita se polku mitä olen etsinyt. Siis ammatillisesti.

Olen taas ollut pari vuotta sinkku. Kaverit ympärillä löytää kunnollisia miehiä, mutta mun kohdalle tuntuu eksyvän kaikki Peter Panit, ja muut epäkypsät, tunne-elämältään epävakaat miesolennot. Tavallaan alkaa usko loppua. Ja tänä talvena varsinkin mun päähän on iskenyt jopa kateellisia tunteita, kun kaverit hengaa poikaystävien kanssa, ja mä nyhjään perjantai iltana Netflixin parissa. Ja jos en ikinä käy enää missään, ja villit illat kavereiden kanssa on jäänyt historiaan, niin tuskin tulee koskaan ketään edes ikinä löytymään. Mahdollisuudet täällä päin maailmaa on melko minimaaliset, ja kylän sinkkumiehet on pääasiassa jos kokeiltu. Mitäpä tässä muuta, kun katsella Netflixiä, tai urheilla, Yritän olla analysoimatta itseäni liikaa, ja aloittaa siitä, että hyväksyn itseni kokonaisuutena. En todellakaan ole täydellinen, kukaan ei ole. Ja olen tosi paljon parempi hyväksymään itseni, kun olin vuosi tai pari sitten.

Ehkä palaan päivittämään lisää kuulumisia parin päivän päästä.. jos näitä enää kukaan lukee?