maanantai 30. marraskuuta 2015

Mä haluan

Tuntuu, että pitää heittää kehiin tilanne katsausta.

Kesällä kirjoitin, että erosin, mutta enpäs eronnutkaan. Saatiin jotenkin homma puhuttua läpi, ja löysimme yhdessä ongelmakohtia johon keskittyä. Niihin keskittyminen, ja omien tapojen muokkaaminen on vaan niin hiton vaikeaa.

Tuon jälkeen ollaan oltu eroamassa ainakin kaksi kertaa. Tilanteet ovat olleet seurausta jostain super naurettavast riidasta, mikä on vaan yleensä ollut mielipide-eroja, ja kumpikaan ei anna periksi. Viimeisimpien riitojen aikana minä en ole ollut se joka edes riitelee. Olen täysin rauhallinen, ja pystyn keskustelemaan, ja perustelemaan kantani ääntäni korottamatta ja täysin coolisti. Sekään ei vaan auta, kun toinen ei näe mitään vikaa omassa käytöksessään. Ei vaikka, kuinka kerron, että hänen käytöksensä loukkaa, ja saa minut surulliseksi.

Minut on haukuttu itsekkääksi, ja ämmäksi, ja kusipääksi. Ja moneksi muuksi, mitkä ei käänny järkevästi. Olen alkanut kytätä itsekkyyttäni lähes pakonomaisesti. Mielestäni en ole itsekäs, vaan pidän itsestäni huolta, koska kukaan muukaan ei sitä tee. Minun pitää ajatella itseäni, ja omaa elämääni. Myös rahankäytöstä, js käyttämättömyydestä on ollut isoja riitoja. Sitä häiritsee, koska olen tietoinen omasta budjetistani, enkä ole aina avoimesti tarjoamassa, vaan mielelläni maksan omat kuluni. Tämä kauhea käytökseni johtaa siihen, ettei meillä ole koskaan seksiä. Sitä ei kuulemma huvita, koska olen niin kauhea, ja mikään ei ikinä kelpaa mulle. Niin.... Olen yrittänyt ystävällisesti ohjailla, että kuinka mun mielestä meidän yhteistä elämää saisi järjestettyä käytännöllisemmäksi, ja kuinka mun mielestä jotkut asiat vaan on järkevämpiä tehdä
tietyllä tavalla. Tää kuulostaa siltä, että  mä oikeasti olen kauhea akka, mutta en edes ole. Sillä seksittömyydelläkin voi olla asian kanssa jotain tekemistä. Ja olen miljoona kertaa pyytänyt, että se nuolisi, tai sormettaisi, mutt ei siltä irtoa kuin liian syvälle ryskyttämistä noin kahdeksan minuuttia, ja siitä sitten vessaan, ja nukkumaan, eikä edes mitään syytä, että miksi mun orgasmi jäi välistä. Tokihan mäkin voisin olla aktiivinen, ja kysyä, että häh, mutta mulla on yleensä niin paha mieli sen välinpitämättömyydestä, ettei enää edes huvita...

Tässä viime aikoina olen miettinyt, että mitä mä haluan elämältä. Tahdotko mä viettää sen tässä maassa, vai mahdollisesti lähteä kohti uusia haasteita. Vai palata kotiin Suomeen? Toi ei ikinä muuta mihinkään täältä, sen se on tehnyt selväksi. Mä en taas tiedä, että haluatko mä edes olla ton kanssa. Ehkä me ihan oikeasti vaan ollaan erilaisia. Liian erilaisia. Liian erilaiset ajatusmaailmat.Vai auttaisiko mua aloilleni asettuminen, ja sitä kautta elämälle jonkun suunnan saaminen. Olen kellunut ympäriinsä viimeiset viisi vuotta.ja en edelleenkään tiedä, että mikä musta tulee isona.

Mua pyydettiin kaljalle pari viikkoa sitten! Hih. Lisäksi olen avannut silmäni mieskomeudelle viime aikoina, ja tuntuu, ettei tää peli ole vielä tässä.

Tässä pitää hoitaa yksi yhteinen lomamatka vielä, ja sitten katsella, että miltä tuntuu. Onko järkeä enää jatkaa. Välillä olen niin rakastunut ja seuraavassa hetkessä kuppi menee nurin jostain, mistä olen sanonut noin sata kertaa aikaisemmin. Se ei vaan osaa kuunnella, tai ymmärtää muiden näkökulmia.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Uusi elämä

Sunnuntaina alkoi jälleen uusi jakso Alman elämässä. Vuoden kestänyt parisuhde taputeltiin valmiiksi, ja minä lähdin entisen seurustelukumppanini luota korvalehti revenneenä, ranne, ja silmäluomi mustelmilla, ja sydän sirpaleina. Ajoi pois katsomatt taakseni vaikka tiesin hänen seisovan ovella katsomassa.

Päätin jo aikaisemmin, että jos se vielä kerrankin käy päälle, niin mun on pakko lähteä. En ole itsekään mikään pyhimys tämän asian suhteen, mutta minun aggressiivisuuteni ei ole voimallista. Mutta se ei edellytä, että mua pitäisi pyöritellä pitkin lattioita.

Yhteiseen vuoteen mahtuu niin paljon kauniita muistoja. Ihan viime viikonloppuun asti. Koko vuotta varjosti kuitenkin monta ihmeellistä riitaa, epäsopua, kyyneleitä, epäreiluutta, ilkeitä sanoja, ja mustasukkaisuutta. Tätä eroa on oikeastaan aika helppo käsitellä. Kun ikävä, suru, ja paniikki iskee, niin mietin niitä kaikkia epätoivoisia fiiliksiä mitä kävin läpi, kun se haukkui minua jostain, tai väitti, että olen tehnyt jotain mitä en ollut tehnyt. Tai jatkuvan pilkan kohteena oloa. Tai sitä kun se arvosteli mun harrastuksia. Tai sen kyvyttömyyttä empatiaan. Muistelen sen syytöksiä. Tai sitä, että se ei tehnyt pyytettömästi mun eteen mitään.

Nyt on tosi tyhjä, ja turta olo. Tavallaan mulla on nyt kaikki hyvin. Tavallaan mä olen ihan paniikissa, että joudun aloittamaan kaiken ihan alusta. Mitä jos seuraavakin mies on hullu? Mitä jos mä en koskaan saa perhettä ja liittoa joka kestää koko loppuelämän? Mä käyn nyt kolmeakymmentä, ja ei mulla ole loputtomasti aikaa. Väkisinkin mietin parin vuoden takaisin tapahtumia, ja yritän ajatella, että mun ratkaisu silloin oli oikein. Oli se. Toisaalta, en ole saavuttanut mitään niistä ideoista mitä kelasin, kun roikuin hirressä, ja olin niin valmis muuttamaan koko elämäni, kunhan siihen saumaan ei synny lasta.

Jos sitä vaikka nyt lähtisi niiden unelmien perään, kun ei tarvitse huolehtia toisen ihmisen todella erilaisista tulevaisuuden suunnitelmista.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kesä moit

Musta tuntuu, että mun pitäisi taas alkaa kirjoittaa, koska se on luovaa tekemistä, mikä on salettiin hyvä mun sekaisille aivoille.

Olen ollut parisuhteessa vuoden. Mä en ikinä uskovat tämän kestävän näin pitkään, koska tää on ollut ihan helvetillisen turhauttavaa, ja täysin pimeetä aikaa. Mä tiedän, että mun pitäisi pyristellä irti tästä ennenkuin mulle käy huonommin, mutta en vaan osaa antaa periksi.

En osaa antaa periksi, vaikka toinen tönii, huutaa, haukkuu nimillä millä kukaan ei ole minua aikasemmin kutsunut, uhkaa erolla, ja vie avaimen. Se väänsi mun kättä lauantaina, ja tunnusti, että se on taas käynyt tsekkaamassa mun puhelimen. Se kävi myös mun käsilaukulla, ja löysi mun hermotupakat, mitkä se viskasi mun naamaan.

Mulla on kuulemma asennevamma. Mä en tiedä, että miten mun pitäisi olla. Laitan ruokaa, käyn kaupassa, olen aina sen luona. En kuulemma siivoa tarpeeksi. En osaa tiskata. Olen sottainen kun kokkaan. En osaa vetää (rikkinäistä) vessanpyttyä, suljen verhot väärin, kävelen liian raskaasti aamuisin. Turhauttaa kuunnella sättimistä, ja joskus mulle menee hermo. Joskus jatkuva huomauttelu vaan on liikaa, ja silloin olen ikävä, ja sarkastinen. Joskus en taas edes tiedä tehneeni väärin, ja kun yritän puolustaa itseäni, niin hommasta tulee ihan kauhea sirkus.

Tiedättekö miten raskasta on kun joku väittää, että teet, tai ajattelet jotain, vaikka et todellakaan tee, tai ajattele?

perjantai 23. tammikuuta 2015

Hei

Aikaa on vierähtänyt vähän turhan paljon viimeisestä kirjoituksesta. Anteeksi. En varmaan osaa edes kirjoittaa selvää suomea enää, koska kirjallinen tekeminen on ollut ihan nolla viimeisen vuoden.

Viimeiset puoli vuotta on mennyt parisuhteessa. Ollaan tehty paljon yhdessä, ja aika tuntuu paljon pidemmältä, kuin se onkaan. Meillä on suunnitelmia tulevaisuudelle, ja se on virallisesti pyytänyt muuttamaan sen luokse.

Asioilla on varjopuolensa. Minulla on todellakin varjopuolet, ja mulla on kokoajan sellainen altavastaaja-olo, ja fiilis etten ole ihan niin hyvä, kuin kumppanini ansaitsee. Lähinnä ongelmat ovat näkemys-ja asenneeroja, ka mun ei tosiaankaan tarvitse tuntua itseäni huonoksi vaik sen takia, että tiskaan erilailla, ja en oo noin just siivoamisen kanssa. Tai mun poliittinen mielipiteeni on erilainen.

Et joo katsellaan et kauan tää kestää. Mun kokemuksen mukaan ollaan nyt sellaisilla vesillä, missä virta vääjäämättä vie vesiputouksen, ja kanoottia ei saa käännettyä mitenkään. Kyllä sen huomaa, kun toisella on ei oo enää samoja fiiliksiä.

Mut koska oon itsepäinen otus, niin mä en anna periksi vaan yritän niin kauan kunnes taas sattuu.

Mitäs teille?