tiistai 8. lokakuuta 2013

Isompi depis

Töissä ei olekaan mennyt päin persettä vähään aikaan. Nyt nasahti ihan kunnolla nenään ison pomon toimesta. Heitin vähän kyseenalaisen kommentin (siinä oli oikeasti enemmän kysymys kielivammaisuudesta, kuin asenneongelmasta, mutta vaikea sitä oli sitten jälkikäteen selittää, kun edes tarkkaan muistanut, että mitä sanoin), joka johti taas johonkin epäviralliseen puhutteluun. Sitten se repi omia johtopäätöksiään mun sanomisista, ja yritin selittää, että olen turhautunut vain muiden ihmisten tekemättä jättämisiin, ja tiedon vähyyteen, ja ei, en vastusta muutosta. Yritän Ainoastaan selittää oman näkökantani, jotta tekemääni päätöksiä olisi helpompi ymmärtää, ja sen kautta päättää paras tapa tehdä asia.. Alkaa vähän tuntua, että mut ymmärretään tahallaan väärin. Tässä menikin monta viikkoa hyvällä, ja positiivisella fiiliksellä, ja uskoin oikeasta, että pystyn vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei mulla ole mitään asenneongelmia. Ei ole oikeasti. Vastusta epäreiluutta, ja suosimista, ja se näköjään tulkitaan asennevammaisuutena tässä mielistelevässä perseennuolija työyhteisössä. Hyvätkin työkaverit ovat olleet ihan outoja, ja näen heissä ihan uusia piirteitä. Jotenkin tuntuu, että käynnissä on joku kilpailu mistä mulle unohdettiin kertoa. Mulla on todellinen ulkopuolinen olo. Ollut jo pari viikkoa. Musta tuntuu, että jotain selkäänpuukottamista on tapahtunut, koska tilanne on niin muuttunut. Niinpä rehellisyys, ja suorapuheisuus on mennyt jonkun eteen, ja tiedän aika varmasti, että kuka on puhunut mun sanomisia eteenpäin. 

Tämä päivä oli muutenkin paska. Olo oli yksinäinen, ja yksinäisyys ahdisti eilistä enemmän. Loppupäivän töissä menikin sitten erinäisille asioille nyyhkiessä. Nyt on ihan oikeasti ryhdyttävä toimeen, että pääsen elämässä jonnekkin.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Pientä depistä

Kuulostaa tämä miten teininäiseltä tahansa, niin mulle tämä on iso juttu. Olen parin viikon aikana huomannut, että menee ajatukset ihan solmuun, kun hobo päivittää jotain sosiaalisessa mediassa. En tahtoisi kuitenkaan piilottaa stooreja näkyvistä, koska olen urpo, ja utelias. Siitä ei ole kuulunut mitään sitten viime viikon. Me ei olla mitenkään läheisiä. Meistä ei koskaan tule mitään. Mutta miksi mun on niin vaikea sisäistää asia? Mä en vaan osaa päästää irti. Veivaan ajatuksia siitä päässäni edestakaisin, märehdin siinä, etten hobo ei pitänyt lupauksiaan, ja miksi se ei pitänyt niitä. Mikä minussa oli vialla? Miten hitossa mä päätän olla olematta haikea, ja lopettaa ikävöimisen??!

Tässä on ollut vähän ahdistuneita fiiliksiä. Olen miettinyt sitä, että miksi minut yleensä jätetään. En tiedä. Eikä sitäkään asiaa ole mitään järkeä vatvoa mutta vatvon kuitenkin.

Keskiviikkona mulle kai tulee miesvieras. Mä en ole yhtään varma tästä kuviosta, ja tarkoitus on katsoa erästä sarjaa yhdessä. Mä lupasin hommata popparit. Tää on siis exkaverin veljen kaveri, ja ex kaveri änkytti jotain suuntaista, että olisin hyväksikäyttävä lutka, ja jotain siitä, että tämä kaveri on herkkä, ja tosissaan. Sellasta se välillä on. Saattaa tulla pettymyksiä. Niinkuin minulle. Seksi piristäisi, mutta ihan mielellään voisin vain  jutella, ja katsella, että mihin suuntaan homma heilahtaa.

Olen viestitellyt yhden toisenkin miehen kanssa. Tämä oli yksi nettideitti. Mä lopetin nettideittailun ja se antoi puhelinnumeronsa. Ollaan tekstailu melkein joka päivä. Meillä tuntuisi olevan paljon yhteistä. Mun pitäisi ehkä hieman muuttaa omaa elämäntyyliäni mutta tämä muutos on ollut tapahtumassa muutenkin. Hän on jo vähän vanhempi, mutta ikäeroa kuitenkin alle 10 vuotta. Nyt pitäisi vaan uskaltaa ehdottaa tapaamista...

Tänään on vähän huono fiilis. Jos mä vaikka siivoan, ja syön läjän hiilareita ja käyn pitkästä aikaa lenkillä...


torstai 3. lokakuuta 2013

Jippii

Oikeasti! Hobo vihdoinkin siirsi rahat mun tilille! Tosin epäilen, että sen äiti tai muu sukulainen teki sen koska herra oli itse matkalla toiseen maahan eilen aamulla, ja aivan salettiin ei ole ollut pankissa kahdeksalta, koska raha oli laitettu käteisenä tililleni. Se ei edes itse varmaan tajua, että miten onnekas se on, vaikka sillä ei ole duunia, ja se luuraa perheensä nurkissa yli 30-vuotiaana. Sillä on varaa matkustaa silti. Mulla ei vaikka teen täyttä viikkoa töissä, ja venytän penniä.

 Pääasia kuitenkin on, että rahapolitiikka on nyt hoidettu, ja voin oikeasti aloittaa puhtaalta pöydältä, ja yrittää unohtaa hobon. Mun ei tarvitse olla sille enää kiva saadakseni siltä jotain. Siitä ei varmasti kuulu mitään enää koskaan. Mun on vähän hankalaa unohtaa sitä, ja niitä kaikkia epärealistisia kuvitelmia mitä päässäni viljelin. Tässä se nyt oli. Jatko osia ei varmasti tule. Elämä jatkuu.