keskiviikko 28. elokuuta 2013

Vaisto

Vaikka mun kavereilla on ihan pointti siinä, että hobo on perseestä, ja sen sietäisi saada selkäänsä, niin mun olisi pitänyt luottaa omaan intuitioon tässäkin asiassa.

Hobo on ollut super perseestä. Yhteydenpito loppui kuin seinään, ja kun kyselin perään, niin siitä ei kuulunut mitään takaisin. Sunnuntai yönä, täysin selvinpäin, lähetin sille sitten viestin, missä ihmettelin, että mitä tapahtuu, ja kuinka mulla vararikko uhkaa, ja se etsii vaan fb:ssä festarilippuja loppuumyydylle festarille. Kerroin, ettei se tunnu kivalta viikon  kramppien, ja verenvuodon (montakohan viikkoa viela edessä..) jälkeen, kun mielenterveyskin on epätasapainossa, eikä ainakaan parane kun asian toinen osapuoli ei näytä välittävän sittenkään. Se vastasi, että minä vaan haukun, ja vittuilen viimeisissä viesteissäni (not!) ja sekään ei ole kuullut minusta. No todellakin lähetin sille ihan kivojakin viestejä, missä jopa pyysin mulkkupäisyyttäni anteeksi. Ja tietenkin ilman vastausta.

Lähestymiseni oli hieman turhan suora, ja hyökkäävä. Mun on pakko syyttää mun kavereita, koska ne yrittivät aivopestä mut vihaamaan hoboa. Toki välillä vihasinkin, kun se katoaa, ja jättää minut totaalisen yksin, ja epävarmaksi tulevaisuudesta. Tulevaisuudella tarkoitan siis tuota talouspuolta, ja rahasummaan, jonka Hobo on mulle velkaa meidän yhteisen solumöykyn ulkoistamisesta. Turhauduin, kun abortin jälkeen kaikki ne mukavat viestit, ja tuki katosivat. Turhauduin, ja katkeroiduin. En pystynyt ymmärtämään, että Hobon puheet olivatkin paskaa, ja petyin niin pahasti, että väänsin itkua töissäkin. Eniten ehkä mietitytti, että eikö se tajua, että olisin voinut antaa raskauden jatkua, ja meillä olisi ollut yhdistävä tekijä, ja rahareikä elämässä ainakin seuraavat 18 vuotta, ja se tulisi hurjasti kalliimmaksi, kuin muutama satanen abortista, ja vapaudesta. Miksi tästä pitää nikoitella, kun tapahtumat oli molempien syytä, ja minä olen hoitanut aivan kaiken yksin. Tajusin myös, että olen vahvempi kuin ikinä, ja mun ystävät on lähimpiä nyt, kuin koskaan aikaisemmin mun elämässä.

Eilen kuitenkin kasasin itseni, ja tajusin, että mun on pelattava peliä Hobon tavalla, jos joskus tahdon nähdä sen antavan mulle yhtään mitään. Aloitin neutraalilla kysymyksellä. Ja tietenkään en saanut vastausta. Tänään lähetin sille hymiöllä varustetun viestin, missä ihmettelin, etteikö se enää puhu mulle. Se vastasin, että puhutaan myöhemmin, ja että se on isänsä kanssa sairaalassa. Ok, toivottelin voimia molemmille. Pieni voitto, että se vastasi, ja sanoi, että puhutaan myöhemmin. No emme tietenkään puhuneet, mutta voin ehkä huomenna kysellä jotain uudestaan. Nyt on pakko olla kärsivällinen, ja pelata sen säännöillä, vaikka kaverit sanoisivat mitä.

Olen ollut kauhea herkkis. Loppuviikosta itkin töissä raparperitorttua maistellessa. Se oli vaan niin hyvää, että kyyneleet nousivat silmiin. Toisen typerän hepulin sain työsuhteen lopettaneen työkaverin tavaroista toimistossa. Joka kerta kun näin kamat, tai puhuin niistä alkoivat kyynelet valua. Kaipaan niin tämän vahemman naisen läsnäoloa, ja meidän juttutuokioita kotimaita muistellen. Olisin niin tahtonut kertoa hänelle raskaudestani, ja saada aikuisemman näkökulman, mutten koskaan uskaltanut. Myös perheeni takia olen tirautellyt kyyneleitä jopa töissä. Puhuin isäni kanssa puhelimessa, ja oli tosi vaikeaa pysyä kasassa (olisin tahtonut kertoa isälle koko tarinan, ja kuulla, että kaikki järjestyy). Jotenkin mulla on niin ikävä, vaikken pysty kuvittelemaan muuttoa takaisin Suomeen vielä moneen vuoteen, ehkä en ikinä. ja se itkettää lisää. Pääosin olen itkenyt pelkkää pettymystä Hoboon.

Tämä itkeskely saa minut pelkäämään, että raskaus ei keskeytynytkään. Mun on pakko varata aika uuteen tsekkaukseen ensiviikolle. Kyllä kai homma toimi, kun rinnat eivät ole enää kipeät. Vatsanseudun turvotus (joo, ihan oikeasti mulla oli selvästi enemmän mahaa, kuin normaalisti) on laskenut, ja veri on lentänyt jo toista viikkoa. Nämä hillitömän mielentilan vaihtelut voivat olla ihan stressiperäisiäkin. Välillä tuntuu vieläkin epäreilulta, että mä en saanut olla yksi niistä pallomahoista  joita tulee kaupungilla vastaan komean kauppakasseja kantavan miehensä kanssa. Tosi moni sanoi, että hehkuin ulospäin. Enää en tasan hehku mitenkään, kun mieli on niin synkkä.

Töissä on sentään sujunut tällä viikolla vähän paremmissa merkeissä. Kai siitä pitää repiä vähän iloa irti. Lisäksi viikonlopuksi on suunniteilla reissu, mikä tavallaan jännittää hurjasti, ja karmii samalla. Ties vaikka tapaisin jonkun hillittömän adoniksen, joka on mulle just se oikea. No tuskin. Tuskin edes kiinnostaa puhua yhdellekkään miehelle tämän koettelemuksen jälkeen. Paitsi, että tänään panetti aivan hurjasti, mutta veikkään, että peniksen näkeminen saa aikaan pakokauhun...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti