keskiviikko 28. elokuuta 2013

Vaisto

Vaikka mun kavereilla on ihan pointti siinä, että hobo on perseestä, ja sen sietäisi saada selkäänsä, niin mun olisi pitänyt luottaa omaan intuitioon tässäkin asiassa.

Hobo on ollut super perseestä. Yhteydenpito loppui kuin seinään, ja kun kyselin perään, niin siitä ei kuulunut mitään takaisin. Sunnuntai yönä, täysin selvinpäin, lähetin sille sitten viestin, missä ihmettelin, että mitä tapahtuu, ja kuinka mulla vararikko uhkaa, ja se etsii vaan fb:ssä festarilippuja loppuumyydylle festarille. Kerroin, ettei se tunnu kivalta viikon  kramppien, ja verenvuodon (montakohan viikkoa viela edessä..) jälkeen, kun mielenterveyskin on epätasapainossa, eikä ainakaan parane kun asian toinen osapuoli ei näytä välittävän sittenkään. Se vastasi, että minä vaan haukun, ja vittuilen viimeisissä viesteissäni (not!) ja sekään ei ole kuullut minusta. No todellakin lähetin sille ihan kivojakin viestejä, missä jopa pyysin mulkkupäisyyttäni anteeksi. Ja tietenkin ilman vastausta.

Lähestymiseni oli hieman turhan suora, ja hyökkäävä. Mun on pakko syyttää mun kavereita, koska ne yrittivät aivopestä mut vihaamaan hoboa. Toki välillä vihasinkin, kun se katoaa, ja jättää minut totaalisen yksin, ja epävarmaksi tulevaisuudesta. Tulevaisuudella tarkoitan siis tuota talouspuolta, ja rahasummaan, jonka Hobo on mulle velkaa meidän yhteisen solumöykyn ulkoistamisesta. Turhauduin, kun abortin jälkeen kaikki ne mukavat viestit, ja tuki katosivat. Turhauduin, ja katkeroiduin. En pystynyt ymmärtämään, että Hobon puheet olivatkin paskaa, ja petyin niin pahasti, että väänsin itkua töissäkin. Eniten ehkä mietitytti, että eikö se tajua, että olisin voinut antaa raskauden jatkua, ja meillä olisi ollut yhdistävä tekijä, ja rahareikä elämässä ainakin seuraavat 18 vuotta, ja se tulisi hurjasti kalliimmaksi, kuin muutama satanen abortista, ja vapaudesta. Miksi tästä pitää nikoitella, kun tapahtumat oli molempien syytä, ja minä olen hoitanut aivan kaiken yksin. Tajusin myös, että olen vahvempi kuin ikinä, ja mun ystävät on lähimpiä nyt, kuin koskaan aikaisemmin mun elämässä.

Eilen kuitenkin kasasin itseni, ja tajusin, että mun on pelattava peliä Hobon tavalla, jos joskus tahdon nähdä sen antavan mulle yhtään mitään. Aloitin neutraalilla kysymyksellä. Ja tietenkään en saanut vastausta. Tänään lähetin sille hymiöllä varustetun viestin, missä ihmettelin, etteikö se enää puhu mulle. Se vastasin, että puhutaan myöhemmin, ja että se on isänsä kanssa sairaalassa. Ok, toivottelin voimia molemmille. Pieni voitto, että se vastasi, ja sanoi, että puhutaan myöhemmin. No emme tietenkään puhuneet, mutta voin ehkä huomenna kysellä jotain uudestaan. Nyt on pakko olla kärsivällinen, ja pelata sen säännöillä, vaikka kaverit sanoisivat mitä.

Olen ollut kauhea herkkis. Loppuviikosta itkin töissä raparperitorttua maistellessa. Se oli vaan niin hyvää, että kyyneleet nousivat silmiin. Toisen typerän hepulin sain työsuhteen lopettaneen työkaverin tavaroista toimistossa. Joka kerta kun näin kamat, tai puhuin niistä alkoivat kyynelet valua. Kaipaan niin tämän vahemman naisen läsnäoloa, ja meidän juttutuokioita kotimaita muistellen. Olisin niin tahtonut kertoa hänelle raskaudestani, ja saada aikuisemman näkökulman, mutten koskaan uskaltanut. Myös perheeni takia olen tirautellyt kyyneleitä jopa töissä. Puhuin isäni kanssa puhelimessa, ja oli tosi vaikeaa pysyä kasassa (olisin tahtonut kertoa isälle koko tarinan, ja kuulla, että kaikki järjestyy). Jotenkin mulla on niin ikävä, vaikken pysty kuvittelemaan muuttoa takaisin Suomeen vielä moneen vuoteen, ehkä en ikinä. ja se itkettää lisää. Pääosin olen itkenyt pelkkää pettymystä Hoboon.

Tämä itkeskely saa minut pelkäämään, että raskaus ei keskeytynytkään. Mun on pakko varata aika uuteen tsekkaukseen ensiviikolle. Kyllä kai homma toimi, kun rinnat eivät ole enää kipeät. Vatsanseudun turvotus (joo, ihan oikeasti mulla oli selvästi enemmän mahaa, kuin normaalisti) on laskenut, ja veri on lentänyt jo toista viikkoa. Nämä hillitömän mielentilan vaihtelut voivat olla ihan stressiperäisiäkin. Välillä tuntuu vieläkin epäreilulta, että mä en saanut olla yksi niistä pallomahoista  joita tulee kaupungilla vastaan komean kauppakasseja kantavan miehensä kanssa. Tosi moni sanoi, että hehkuin ulospäin. Enää en tasan hehku mitenkään, kun mieli on niin synkkä.

Töissä on sentään sujunut tällä viikolla vähän paremmissa merkeissä. Kai siitä pitää repiä vähän iloa irti. Lisäksi viikonlopuksi on suunniteilla reissu, mikä tavallaan jännittää hurjasti, ja karmii samalla. Ties vaikka tapaisin jonkun hillittömän adoniksen, joka on mulle just se oikea. No tuskin. Tuskin edes kiinnostaa puhua yhdellekkään miehelle tämän koettelemuksen jälkeen. Paitsi, että tänään panetti aivan hurjasti, mutta veikkään, että peniksen näkeminen saa aikaan pakokauhun...

lauantai 24. elokuuta 2013

Väläys

Herra hobosta ei ole kuulunut mitään sitten keskiviikkona käydyn aborttia koskeneen rahoituskeskustelun jälkeen. Epäilin hänen motiiveja, ja sitä, että ottaako se hatkat kun mun kohtu on tyhjä. Kerroin pelostani luottaa häneen, ja siihen, että se muka oikeasti välittää, että miten mulla menee. Se kertoi varattomuudestaan. Mun on niin vaikea luottaa keneenkään nykyään. Ja sitten on ollut radiohiljaisuutta siitä lähtien.

Tässä taisi nyt käydä niin, että koko summa putosi omille harteilleni, ja tyyppi katosi, koska ei kestänyt painostustani (joka oli siis erittäin hienovaraista, ja hyvin aiheellista). Kävi samoin kuten kaverin kaverille silloin kun hobon kanssa tavattiin. Kaverin kaveri oli innokas, ja varmasti painosti suhteen statuksesta, ja tulevaisuudesta. Tuttu kuvio siis, eikä tarvitse ihmetellä, että mitä tapahtui. Se on kusipää, ja miinuslista on valtava plussiin verrattuna. Parempi vaan puskea eteenpäin, ja yrittää unohtaa, vaikka vähän sattuukin sen käytös.

Koskahan tää vuoto loppuu? Alkaa jo vituttaa, ja pelottaa, että onhan kaikki kunnossa, kun kramppejakin on vaikkei niitä kai pitäisi olla...

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Homma hanskassa. Ehkä.

Otin lääkkeet maanantaina. Toivoa sopii, että me potkivat kaiken ylimääräisen materiaalin mun naisellisista elimistä pihalle, ja meidän surkeiden geenien yhdistyminen jää siihen. 

Olo on hyvä, ja positiivinen, ja uusia suunnitelmia puskee ulos. Toki melankoliakin vainoaa, ja itku tursuaa pintaan helposti. Hormonit vetää vielä tietty omaa ralliaan. Tosi helpottunut olo, vaikka tavallaan pelottaa, että jos homma ei hoidukaan lääkkeillä. Noh, tiedän enemmän uuden ultraäänen jälkeen.

Hobo on tavallaan ollut tukena, tavallaan sen kommentit ovat vain ärsyttäneet. Sillä ei muka ole rahaa tulla tänne, mutta se toisteli useasti, että kuinka se haluaisi olla täällä mun tukena.  Kaverit ovat jollain tasolla myrkyttäneet minut hoboa vastaan. Hobon käytöstä on analysoitu aivan liikaa, ja alan jo itsekin olla nihkeä sitä kohtaan, vaikka sydämessä tuntuu, että min pitää vaan ottaa rennosti, ja olla miettimättä liikaa. Se pitää kuitenkin yhteyttä, ja sanoo välittävänsä. Sen viestit on kivoja, ja se vakuuttaa olevansa rehellinen. Mä en vaan usko sitä, koska kaikki mun ystävät sanovat, että se olisi täällä jos se välittäisi. Mä haluan uskoa, mutta samalla uskon, että se tulee katoamaan sen jälkeen kuin viimeinenkin kalvon repale on kadonnut meikäläisen kohdusta. 

Töissä puhaltaa osittain positiivisemmalta tuulet. Se on tosi nasta juttu, mutta vielä on tekemistä. Pientä reissua on tiedossa, ja urheilun sarallakin menee ihan hyvin. Tosin pieniä pettymyksiä sielläkin...kuinkas muutenkaan.

Aika palata kunnon treenin, ja järkevän syömisen maailmaan. Kunnon eväät, ja tarpeeksi unta, ja voisin kuvitella, että epävakaa mieli hieman tasoittuu.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Ei mene vahvasti

Nyt ei mene kauhean vahvasti elämässä. Saatan joutua pitämään pienen luovan paussin. Pää on aivan sekaisin hormonien vuoksi, ja kaikki menee järjestelmällisesti vituiksi. Kaverit, ja hobo ovat tukena. Mutta hobo on lievästi sekoillut tässä tilanteeseen liittyen, ja hermot paloivat jo pariin otteeseen aivan kunnolla. En pysty edes kirjoittamaan, että mitä tapahtui. Tänään itkin sille ensimmäistä kertaa puhelimessa, ja musta tuntuu, että se ehkä vihdoin heräsi omasta kuplastaan miettimään, että mulla menee elämä päin vittua. Ja se on myös sen asia.

Rahat on loppu. Voimat on loppu. Motivaatio on loppu.

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Huomio

Muistatte varmaan Herra PP:n? Unohdin kokonaan kertoa havainnostani muutaman viikon takaa. Herra juhli toista vuosipäiväänsä muutama viikko sitten. Siitähän ei ole edes kahta vuotta kun paneskeltiin ne pari kertaa. Että sellainen kusipää sitten sekin. Aika pieni kunnioitus tätäkin ääliöitä kohtaan. Ja nyt myös tiedän, että miksei meidän välillä koskaan lämmennyt, vaikka yritin olla kiva, ja ihana. Se on myös pitänyt suhteensa hiljaisuudessa. Myös fb:ssä viimeiseen pariin viikkoon asti. Sellaista.

Kaveri ei vaikuta enää vihaiselta. Se yrittää houkutella minua erääseen reissuun. Pitää nyt katsoa.

Tänään masentaa. Olen niin jumissa elämäni kanssa. Tahdon löytää uuden suunnan, ja kehittyä uralla, ja sen ulkopuolella. Tää voi toki olla hormonalista, mutta poru pääsee vähän turhan herkästi kun mietin mun elämää, ja ahdistun siitä. Tahdon lopettaa unelmoinnin, ja alkaa elää.

maanantai 5. elokuuta 2013

Kaveri

Kaveri kai hermostui eilen illalla minuun, kun peruin jo toisen kerran juopottelusuunnitelmat omalta osaltani. Emme olleet edes kahdestaan menossa, vaan kolmannen kaverin kanssa perjantaina, ja puolitutun kanssa eilen. En jaksaisi lähteä kenekään kanssa ulos joka ei tiedä mun tilannetta, koska mun on jotenkin vaikea puhua muusta tällä hetkellä. Olen ollut aika hiljainen töissäkin viime viikon. Ei tätä väsymystä pysty selittämään (tai no töissä meinasin sano mahdollisen poissaolon syyksi anemian, ja munasarja kystan, koska ne joskus kyselee aika tarkkaan miksi oli poissa. varsinkin jos on vain omalla ilmoituksella).

Tämä kaverihan oli aluksi sitä mieltä, etten ole edes raskaana vaikka tein kaksi positiivista testiä. Lisäksi se aina tietää, että mitä mun kannattaisi sanoa, ja tehdä mitä tulee miehiin, ja deittailuun...Itsellähän sillä on ollut vissiin viisi parisuhdetta viimeisen kahden vuoden aikana. Lisäksi se ei pidä Hobosta, eikä ymmärrä meidän tilannetta, ettei olla tehty mitään lupauksia, tai sopimuksia. Se pitää Hoboa epäluotettavana, kun se ei vahtaa puhelintaan kokoajan, ja vastaa nanosekunnissa. Itse tajusin, että mä olen se takertuva epänormaali, ja epätoivoinen, ja mun pitää muuttua rennommaksi viestinnän kanssa, ja muista ne ajatukset mitkä minulle oli Hobosta , ja minusta ennen vahinkoa. rennosti vaan, ja tapahtuu jotain, jos tapahtuakseen. Friend with benefits. Niin no, kaveri on siksi myös epäluuloinen, koska Hobo tekstaili kahdelle sen kaverille (jotka tunsi toisensa, ja oli samassa huoneessa..) samaan aikaan.. Se on sinkku, me oltimme sinkkuja, mitään sopimuksia ei ollut kenenkään välillä. Onhan tossa omat riskinsä, mutta joskus elämä on outoa.

 Lisäksi se on vähätellyt mun outoja fiiliksiä koko viime viikon, ja väittänyt oireita psykologisiksi. No ei tämä kuseminen, ja nukkuminen ainakaan psykologiasta johdu. Vatsakivutkin ovat ikävän todellisia. Ärsyttää, kun ei se ymmärrä, että tämä on ihan todellinen tilanne minulle nyt, ja tulevasta abortista huolimatta koen aivan oireita kuin kuka tahansa muukin. Ja näillä viikoilla järjetön väsymys on ilmeisen yleistä, ja mun on nyt elettävä sen kanssa, ja peruttava bilettämiset. Ei mulla ole edes ylimääräistä rahaa tässä kuussa. Mun kämppä on kaaos, ja himo taiteelliseen työskentelyyn nostelee päätään..

Niin, ja eilen peruin juomingit siksikin, että mulla on urheiluvamma jalassa, ja en kokenut tarpeelliseksi käydä rasittamassa päivällä revähtänyttä raajaa yhtään enempää. Tarvitsen mun jalkaa tässä parin viikon aikana ihan tosi toimissa, ja johonkin mihin olen treenannut. Ja toi urheilu, ja juominen ei muutenkaan ole fiksu yhdistelmä.

Eikö ole vähän kohtuutonta vetää pultit jos raskaana oleva, aborttia odottava kaveri, jolla on jalka revähtänyt, ja hillitön raskaudesta johtuva väsymys ei jaksa lähteä puolitutussa porukassa ulos sunnuntai-iltana?

lauantai 3. elokuuta 2013

Zzzzz

Ihan hillitön väsymys iski tällä viikolla. Töiden jälkeen on pakko ottaa torkut. Tänään hurahti kolme tuntia. Sitten pitikin taas mennä vessaan. Aloin vetää rautalisää, kun hoitsu sitä suositteli, kun hemoglobiini oli tosin alhainen. Meinasin pyörtyä bussipysäkille perjantaiaamuna. Pääsin raahautumaan kauppaan, ja ostin juotavaa jugurttia, joka alkoi onneksi vaikuttaa, kun olin navigoinut itseni päässä heittäen oikeaan bussiin, ja löytänyt vapaan penkin, etten istunut kenenkään syliin. En ollut torstain treenien jälkeen syönyt mitään, ja illallinen ennen treenjä oli tosi kevyt. Pitää katsoa noita syömisiä, ettei hampaat katkea, jos rojahdan joku aamu tantereeseen.

Viikonloppu on siis ymmärrettävästä syystä melko hiljainen. Hörpin vähän viiniä tässä kotosalla. Ja katsellen, kun kaveri postaa kuvia facebookkiin exäni häistä, ja sen esitunnelmista. Jahuu. En edes tajua, että miksi sen pitää niitä kuvia syytää jatkuvasti, kun kaikki sen kaverit, jotka tuntee exän on siellä häissä...

Hobo on ollut kiireinen, mutta viestit ovat olleet kivoja. Se lupasi tulla pian kylään. Erittäin pian. Saas nähdä. Se kertoi kaipaavansa minua. Minä kerroin, että kaipaan sitä. Olen ajatellut hieman vähemmän mitä keskeytyksen jälkeen tulee tapahtumaan. Ihan hyvä niin. En vaan jaksa odottaa, että mun elämä alkaa taas tämän turhan stand by vaiheen jälkeen.