keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Tunteita

Kävin eilen ultraäänitutkimuksessa, ja kävi ilmi, että olen juuri kuudennella viikolla. Huoli geenien toisesta puolesta siis hälveni, koska tämä on aivamn varmasti Hobon. Kävimme eilen vaihtoehtoja läpi, ja olen varma päätöksestäni. Nyt vaan pitää saada pillerit pyörimään, ja prosessi alulle. Siitä mulla ei ole kovaa huolta.

Ansaitsen tuskan, ja epämukavuuden koska olen niin tollo, ja vetelin hobon kanssa useaan otteeseen paljaaltaan, vaikka tiesin sen olevan vaarallista. Tästä luulisi tyhmemmänkin oppivan, että keskeytetty yhdyntä ei ole realistinen ehkäisy (vakaan) parisuhteen ulkopuolella.

Kerroin siis hobolle reilu viikko sitten tekstarilla, missä oli molemmat raskaustestit. Tyyppi oli yhtä kysymysmerkkiä, ja sanoi soittavansa illalla. Se jopa soitti, ja puhuttiin. Pelot siitä, ettei se vastaa mun viestiin, ja mahdollisesta katoamisesta hiipuivat. Se vakuutti olevansa mun tukena, ja se pyyteli anteeksi, että näin kävi. Se kieltäytyi kertomasta omista fiiliksistään, kun kysyin, että miltä siitä tuntuu. Se sanoi, että vain minun fiiliksillä on väliä.

Puhelusta jäi hyvä olo. Se vielä myöhemmin lähetti viestin missä se kertoi, että se pitää minusta, ja tahtoo minut elämäänsä ystävänä ensiksi. Ymmärsin tuon hieman positiivisena asiana. Se kirjoitti mukavia asoita, ja luulen, että se sekoitti jälleen mun ajatukset, ja sydän alkoi sykkiä sen suuntaan vähän liikaa...

Viikon kuluessa kirjoittelimme joka päivä. Se kertoi, että kaipaisi minua jos söisin itseni hengiltä, kuten vitsinä heitin. Siitä ei paljoa saanut irti viesteissä, ja tuli tunne, että se nyt on kuvioissa kunnes abortti on tehty, ja sitten se katoaa, koska ei tahdo jakaa omaa elämäänsä minulle. Ja nyt se vain esittää kiinnostunutta, ja mukavaa, koska mun elämä on menossa vituiksi, ja se on myös vastuussa siitä. Ainakin jollain tasolla.

Hobo kyllä mainitsi useaan kertaan, että voin luottaa häneen, ja hän ei pettäisi minua tässä. Aina se mainitsi, että hän on täällä minua varten, ja voin ottaa yhteyttä koska vaan. 

Loppuviikosta minua alkoi turhauttaa, ja päässä alkoi juuri vilistä ajatuksia abortin jälkeisestä elämästä. Mietteitä, että saanko traumoja, tarvitseeko tulevien kumppanien tietää, koska mä sitten saan sen miehen, ja omam perheen. Tuntui pahalta, kun se ei vastannut min vikaan viestiin. Hermostuin sen uusista fb kavereista. Yhtenä päivänä siitä ei kuulunut mitään ennenkuin minä laitoin viestiä keskiyön jälkeen. Viestin sävy oli turhautunut, ja hobo vastasi parin tunnin päästä, ja pyyteli anteeksi kultaa, ja hania hokien. Niin ja murua. Niitä sanoja se on alkanut käyttää paljon.

Mulla ei ole mitään tietoa, että koska näen sen seuraavan kerran. Mulla ei ole aavistustakaan, että mikä on totta, ja mikä ei. Mielessä pyörii vain niitä kivoja hetkiä, kun se on täällä. Kun se ei ole, niin mielen valtaa hysteerinen epävarmuus, ja hermoilua. Naurettavaa, etten uskalla kysyä, että koska se hakee teepaitansa.

Kaverit olivat epäuskoisia eiliseen ultraääneen asti. Tänään he olivat hieman yllättyneitä, ja erilailla epäuskoisia. Se on nyt totta minullekin, vaikka tiesin olevani raskaana jo ainakin viikko ennen oletettua menkkojen alkamispäivää. Olen se ensimmäinen kaveri heille kelle on käynyt vahinko. Olen ihmetellyt, että miten olen löytänyt ympärilleni niin ihania ihmisiä. Olen kertonut neljälle plus hobolle, ja mulla on täysi tuki, ja apu jos tarvitsen apua, tai rahaa, tai seuraa, tai ystävää, tai mitä vaan. Yksikin lupasi tulla abortin jälkeen mun luokse, ettei mun tarvitse olla yksin. Hobokin otti asian aivan upeasti, vaikka nyt vähän ahdistaakin, että missä mennään. Sillä oli selkärankaa sitten kuitenkin.

Väsyttää, ja kusettaa ihan liikaa. Nyt mukaan liittyi vielä särkevä alaselkäkin. Niin, ja sitten mua itkettää jatkuvasti. Töissä tuntuu ulkopuoliselta, kun mulla on nyt vähän isommat kuviot menossa, kuin monella muulla meidän tiimissä. Vaikeaa on keskittyä kun tulee mietittyä omaa elämäänsä seuraavan kuukauden ajalta.

I