torstai 4. heinäkuuta 2013

Pienet vielä

Kotona odotti kahvitahrat ympäri keittiötä. Ne olivat ainoa merkki Hobitista. Tai no löysin myös sen laturin lattialta, joka nosti haikeuden jälkeen hymyn huulille. Vaikuttaa siltä, että se on palaamassa mun luokse.

Sillä on myös mun toiset kotiavaimet. Se vähän hirvittää, mutta kämppää ei saa lukkoon ilman avaimia, eikä mulla ole omaa postilaatikkoa. Sovimme, että se tuo mulle avaimet sunnuntaina, kun olen sen kotipaikan suunnalla reissussa. Olisi kyllä kiva saada ne takaisin pian, ettei epäilys kaivelemaan mieltä enempää.

Hobitti on tänään ulkona. Samassa kaupungissa kuin minä. Naisen kanssa.  Kysyin siltä vajaa tunti sitten, että kuinka sen haastattelu meni. Ei vastausta. What ever. Sillä on salettiin kivampia naiskavereita kelle puhua. Joo oon säälittävä. Minne lie menee yöksi. Toivottavasti ei tänne.

Maisemanvaihto varmasti auttaisi ilman tuota avainhäsäkkää.  Tuntuu, että mä tarvitsen uusia asioita ajateltavaksi. Viikonloppu on onneksi kiireinen. Se lähtee maanantaina viikoksi toiseen maahan. Sekin on poissa kuvioista, joten ei tarvitse stressata. Pitää vaan keskittyä olemaan iloinen, ja olla töksäyttelemättä mitään töissä. Tänään kivahdin erääseen suuntaan mihin ei saisi. Taas. Huomenna oikeasti vain hymyilen, ja sanon joo. Ihan vaan rennosti. Kuten viimeiset pari viikkoa olen luovinut.

Oih se tykkäsi mun fb statuksesta. Hitto, että mä olen säälittävä.