maanantai 17. kesäkuuta 2013

Depis

Masentaa. Kaikki masentaa. Lapsellista tai ei, niin mua kalvaa sen parhaan ystavan puuttuminen. Tahtoisin olla jollekkin se paras ystava. Ehka ma en osaa olla sellainen. Ahdistaa lahestyvat synttarit. Kaduttaa, etten tavoilleni uskollisena haipynyt maisemista. Yksin. Enka edes voi enaa tehda asialle mitaan. Mun on ehka pakko jarjestaa jotain, minne saapuu ehka kaksi ihmista, ja mulle tulee entistakin pahempi mieli.

Toissakin masentaa. Siella on niin tylsaa, ja epakiinnostavaa. Eika mitaan muutosta ole nakyvissa pitkiin aikoihin. Ei varsinkaan minulle, kun minut on leimattu siksi negatiiviseksi valittajaksi. Mun mielesta minua on kohdeltu aarin, eika alunperinkan ymmarretty, etta miksi minua vituttaa. Nyt vaan pitaisi olla sitten super pirtea, ja iloinen, ettei kukaan saa aihetta kayda rutisemassa taas pomolle. Ahdistaa, etten ma saa olla oma itseni, vaan mun pitaa stressata siita, etta hymyilenko tarpeeksi, ja olen varmasti intopiukeana santaamassa tekemaan ties kuika tylsia duuneja paivasta toideen. Ma en oikeasti tieda, etta miten mun pitaisi olla. Jos mun tyossa joku mattaa, niin mulla on aika vahan evaita alkaa muuttamaan sita yhtaan mielenkiintoisempaan suuntaan, tai alkaa rutista pomolle, etten tykkaa. Pitaisi vain tehda hymyssa suin, paivasta, ja kuukaudesta toiseen. Tuntuu, etta mun on pakko paasta pois.

Muilla on deitteja, ja sutinaa oikealla, ja vasemmalla kiinnostavien miesten kanssa. Mulla ei ole mitaan, ja jos joku kiinnostuukin, niin siina ei yleensa ole mitaan mielenkiintoista.

En kelpaa ystavaksi, tyontekijaksi, enka tyttoystavaksi. En tosiaankaan ymmarra, etta mika minussa on vialla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti