tiistai 30. huhtikuuta 2013

Pieniä asioita

Pari kuukautta siinä meni, että lakkasin vahtimassa puhelinta, ja odottamastasta viestiä. En enää muista tarkistaa puhelinta aamuisin. Saattaa olla jo aamupala aika, kun vilkaisen luuria ensimmäisen kerran sitten aamun bussiaikataulujen. Kellään ei ole asiaa, kukaan ei toivota hyvää huomenta.

Eilen mietin, että olisiko mun pitänyt sanoa jotain I:n lapsille, tai tuntea ikävää? Pääasiassa en ole miettinyt heitä lainkaan. En minä heitä vihannut. Pidin niistä illoista yhdessä, kokkailusta, ja siitä, että tyttö tasoitti mun hiuksia.

Tuntuu todelta oudolta nähdä I töissä, ja miettiä, että harrastin sen kanssa seksiä, se on nähnyt minut aidoinmillani. Olimme joskus niin lähellä toisiamme. Koko ajatus tuntuu niin vieraalta. Mitään puheyhteyttä ei ole. Jos on pakko, niin työasioista voi jäykisti puhua. Tilanne on palannut alkulähteillemme.

Mun asuntoon ei mahtuisi ketään toista. Se on täysin minun kotini. Äiti sanoi eilen, että olen ikisinkku, ja se ei edes odota lapsenlapsia. Tämä tekee minut surulliseksi. Tämä on mun elämä, eikä mun pitäisi välittää kenenkään odotuksista. Mun vaan pitäisi suodattaa kaikki epäreilut, stressaavan kommentit, ja nauttia omasta elämästä.

Jatkan hengittämistä, ja hymyilyä. Elämä on mun edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti