torstai 4. huhtikuuta 2013

Hermoromahdus?

En tiedä, että mitä minulle tapahtuu. En pysty kommunikoimaan ilman negatiivista sävyä, ja alkaneet keskustelut johtavat kilahtamiseen. Tänään jo kahdesti on mennyt kuppi nurin. Sydämessä tuntuu pahalta, kun en tahdo olla tällänen kusipää. Parempi vaan olla ihan hiljaa, vaikka purisi kielestä palan pois. Hermo on tosi tiukalla, ja hyvä olo kestää vain pieniä ohimeneviä hetkiä. Jopa eilen treeneissä avauksiin yhdelle ärsyttävyydelle, joka kuvittelee tietävänsä kaikesta kaiken, ja jakaa, ja tuputtaa selviä asioita. Kiva idea, mutta mun hermot ei kestä nyt.

Kun en ole raivokohtauksen kourissa, niin itkeskelen yksistäni. Itken töissä, bussissa, ja kotona. Yleensä mieleen tulee työt, ja raastava työtilanne, ja kaikki epäreiluus. Tai I, joku pieni muisto siitä, kun meillä oli kivaa yhdessä. Joku asua mitä en koskaan enää tee, paikka minne en koskaan palaa, tai jotain mitä I joskus sanoi.

Olen väsynyt. En fyysisesti. Energiaa tavallaan on, mutta se purkautuu aivan väärää tietä
Ulos. Työkaveri sanoi, että en eron jälkeen ollut mitenkään super surullinen, ja olin tosi reipas, ja iloinen. Se on totta. Yritin uskoa, että asiat menivät kuten pitikin, ja jatkaa heti elämää. Olisi ehkä pitänyt surra enemmän. Toisaalta en olisi saanut mitään selityksiä, tai keskustelua syntymään vaikka olisin tehnyt, ja sanonut mitä. I ei halua käsitellä asiaa, ja sillä siisti. Mun tehtäväksi jää vain  täyttää tarinan aukot omassa mielessäni, ja uskoa, että niin ne asiat meni.

Mä tarvitsen lomaa, mutten tiedä, että mihin mennä. Ja yksin matkustaminen on taakse jäänyttä elämää, koska en enää nauti siitä. Mun on päästävä lepäämään, ja miettimään mun elämää uudestaan. Hirveää, että I pääsi näin paljon mun ihon alle, ja kaikki osa-alueet tuntuvat kärsivän, koska se oli niin paska.