perjantai 15. maaliskuuta 2013

Vatvontaa

I kehui tänään ohimennessään mun duunia. En oikein osannut vastata mitään, mutta sain yskäistyä lopulta, että kiitos. Se ei pysähtynyt, ja sen ääni oli jotenkin tukahtunut. Tätä aikaisemmin sen tervehti, kuin ennenkin aamulla. Katsoi silmiin, ja sanoi leikkisästi huomenta. Minä jäädyin, ja vain tuijotin. Sain kuintenkin sanottua myös huomenet. Aamuapalalla, ja lounaalle se katseli minua. Tunnen sen katseen ihollani. Joskus katseet kohtaavat.

En vain pysty olemaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. En pysty vielä jatkamaan työkavereina. Veden pitää antaa virrata vielä pitkään. Läheisiä työkavereita meistä ei kuitenkaan enää tule. Ero tapahtui hänen osaltaan niin kusipäisesti, ja minua halventavasti, että tästä yli pääseminen voi viedä aikaa. En itsekään ollut mikään  malliesimerkki fiksusta käytöksestä, mutta minä sentään pyysin heti anteeksi. Mielestäni I on kuitenkin rehellisen keskustelun velkaa. Ja se tässä sattuukin, koska tämä rehellinen keskustelu jää saamatta.

Olen tiiviisti keskittynyt omaan turhautumiseni, ja surun käsittelyyn, enkä ole ajatellut asiaa monelta kantilta. Kävi mielessä, että sattukohan I:in yhtään?  Kuvittelenko sen, että näen ikävää, ja haikeutta sen silmissä, kun katseemme kohtaavat? Kuvittelenko sen, että se vihaa minua silmittömästi, ja minä pilasin kaikki? Miksi kohtelen I:tä jäätävästi töissä, vaikka sen ajattelminen saa tipan linssiin, ja ikävän pintaan? Välittämistä on vaikea saada loppumaan napista painamalla, mutta miten pystyn kohtelemaan häntä niin kylmästi? Miksi kuvittelen, että hän pystyisi eroamaan ilman mitään huonoja, ja heikkoja fiiliksiä?

Olen miettinyt, että ehkä yritän saada tylyllä asenteella hänen oloaan kurjaksi. Toisaalta I karjui minulle, ettei hän välitä, niin miksi sitä kiinnostaisi, että miten nyrpistän nenääni, ja kävelen hänen ohitsensa ilman mitään noteerausta. Mulla ei vaan ole juuri mitään sanottavaa sille. Se loukkasi minua, eikä kunniottanut minua vakavasti otettavana seurustelukumppanina. Se myös irtisanoi kumppanuutemme lähes puun takaa, ja epäreilusti lapsensa edessä, mikä nöyryytti minua, ja asemaani hänen kumppaninaan (entisenä sellaisena..). Mitää keskustelua aihepiiristä ei koskaan käyty.  Jäin ilman vastauksia. Kai mulla on oikeus olla vittuuntunut, ja vähän surkea?

Töissä alkaa tunteet, ja kyyneleet pysyä suht hallinnassa. Joskus myöhään illalla mulla voi olla vaikeaa, kun tulee treeneistä yksin bussilla kotiin, ja muistaa, kuinka I haki minua autolla suhteen alkuaikoina. Se loppui kuitenkin syksyllä. Monta kertaa olen ollut bussissa naama märkänä, kun iskee ressukka olo. Ja sitten on pakko alkaa lukea aikaisempia postauksiani, ja takoa järkeä päähän.

Erosta on jo tosiaan kolme viikkoa. Aika mene tosi nopeasti, ja vähän pelottavaa tajuta, että piehtaroin vieläkin eron aiheuttamassa tunnekurassa. Pitäisiköhän tässä pikku hiljaa antaa periksi, ja jatkaa elämää? I on varmaan jo täysin kunnossa, ja valmiina kairaamaan uusia pilluja, jos joku sille tahtoo antaa. Toisaalta minä olen Alma, ja olen herkkä, ja jo valmiiksi parisuhteiden runtelema, niin ehkä mun kuntoutuminen saa kestää.

Kävin vähän villkuilemassa nettideittejä, ja Herra K:ta ehdotettiin mulle hyvänä matchina. Se on uudella käyttäjänimellä, ja kuvalla varustettuna. Nauratti. Miehet kyllä vieläkin puistattavat. Enkä halua etsiä mitää awkward sekoilu&pano suhdetta muutamaksi kuukaudeksi. Mun varmaan pitää olla taas hetki itsekseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti