tiistai 26. helmikuuta 2013

Surua, ja naurua

Tänään on kyllä ollut aivan älytön päivä. Ajauduin jonkinlaiseen sanaharkkaan I:n entisen pomon kanssa. Kävin kyllä selvittämässä asian, kun olin vähän viilentynyt. Sen, ja sen tiimin jatkuvaa ylikävelyä en enää jaksa, kun missään asiassa ei kuunnella minun mielipidettä, vaikka yhdessä pitäisi työskennellä. Olin kuitenkin oikeassa sanailuun johtaneen asian kanssa. Sitten taas naurettiin aivan päättömästi kollegoiden kanssa, ja saatiin kauhea määrä hommia tehtyä menossa olevan projektini tiimoilta. Olen ylpeä koko tiimistä, ja siitä, että kuinka kaikki ovat työskennelleet niin upeasti minun hyväkseni jo pari viikkoa.

Päivään mahtui myös hartian taputtelua, ja pahoittelua parisuhteen päättymisestä. I:lle tämäkin tieto oli fb:ssä julkinen. Kiitos vaan, saan repiä itseäni kasaan jesarilla joka kerta, kun tulee myötätuntoinen kuulumisten kysely hennolla äänellä sen tietyn katseen kanssa ... Mä oon ok, jos kukaan ei puhu, tai muistuta tilanteesta, ja antaa mun vaan tehdä töitä. Kyyneleet nousee silmiin, ja ääni vapisten sanon olevani ok. Tosi uskottavaa. Ja seuraavassa mutkassa nauramme itsemme työkavereiden kanssa aivan tärviölle. Ihan sekopäistä touhua!

I yritti sanoa tervehdystä tänään, mutta purjehdin ohi täysin jääkuningattarena. Tilanne palaa siis siihen, että miten me oltiin ennen sitä säätöä toukokuussa. Tai no silloin mä sentään moikkasin...Nyt ei kiinnosta edes sanoa moi.. Minulle totaalinen huomiotta jättäminen suojelumekanismi. Lietson jonkilaisen vihan toista kohtaan, ja tunteiden tappaminen on näin helpompaa.

Niin, mulla on tunteita. Ne ei kuole muutamassa yössä. Sillä varmaan kuoli kaikki fiilikset jo kauan sitten, että se voi jatkaa muiden tissikuvista tykkäämistä facebookissa, ja instagramissa, ja  epämääräisten akkojen kanssa tekstailua.

Heitin ruusut juuri roskikseet. Miksi se ei voinut jättää niitä ostamatta, kun se ei kuitenkaan välittänyt silloin enää. Olisin jättänyt sen rauhaa jo aikaisemmin. Nyt kuvittelin sen vielä rakastavan. Ehkä minäkään en rakastanut, kun en muistanut sitä mitenkään. Mitä mä teen tolle kortille?

Muut miehet oksettaa. Miten ikinä yksikään mies voi koskaan päästä mun lähelle enää. Miesmaussa on ainakin parannettavaa. Ei enää yhtään reilusti vanhempaa, eikä mielellään lapsiakaan saisi olla.

Upea fiilis, kun kaikki muu menee niin hyvin. Tästä mieskuviosta kun vaan pääsisi yli jotenkin kivuttomammin.