maanantai 25. helmikuuta 2013

Lopun elämäni ensimmäinen päivä

Päivä alkaa ollu lopuillaan. Sain pidettyä itseni aika hyvin kasassa töissä. Kerroin yhdelle työkaverille, että mitä kävi. Yritin olla vaan cool, ettei paha mieli iske pintaan.

Erossa ei ole juurikaan huonoja puolia. Mun ei tarvitse katsella huonostikäyttäytyviä teini-ikäisiä, ja niitä palvelevaa isukkia. Mun ei tarvitse tuntea kipua sydämessani, koska käsityksemme parisuhteesta menevät jatkuvasti ristiin. Tuska siitä, ettei toinen ymmärräkään persoonaani, ja tarpeitani loppuu aivan varmasti. Koirankarvoista sängyssä, ja pahanhajuisesta peitosta ei tarvitse myöskään ottaa stressiä. Jatkuva aikatauluttaminen jää tältä erää päivärutiineista pois, ja aika vapautuu vain minun omiin harrastuksiini. Enää ei tarvitse uhrautua joustamaan, että voimme viettää aikaa yhdessä. Enää ei tarvitse katsella kenenkään viinan litkimistä, tai huonoa ruokavaliota, ja miettiä, että kuinka ihminen ei ymmärrä puhetta, tai ohjeita terveellisestä ruokavaliosta. Ei tarvitse huolehtia, että kuulostaako neuvomiseni ystävälliseltä, vai siltä, että minä olen aina oikeassa, ja kaikki muut väärässä. Voin vaihteeksi käyttää korkkareita olematta hujoppi toisen rinnalla. Voin bookata lomani töistä juuri silloin, kuin halua, eikä tarvitse kysellä, että josko toinenkin varaisi omansa, mitä ei tietenkään koskaan tapahtunut. Voin muuttaa toiseen maahan, ja kehittyä urallani. Voin lopettaa jatkuvan erilaisten bussilippujen vertailun, ja niiden käytön suunnittelun(joo tää on outo, mutta arkipäivää...). Mun ei tarvitse katsella I:tä antamassa koiran nuolla suutaan, ja lässyttämässä sille kuin lapselle. Mun ei tarvitse elää I:n upean exän varjossa, ja tuntea, ettei elämäni minun kanssani ole niin kummoista, ja en ikinä tule olemaan sen lasten kanssa niin hyvä. Einkä enää tarvitse miettiä, että miksi se tekstailee ainakin kahden naisten kanssa, eikä suostu kertomaan minulle niistä mitään. Ja miksi se se valehteli molemmista minulle, kun oli ensin kertonut ihan toisen selityksen? Hei mainitsinko mä jo älylliset erot, ja kuinka turhauttavaa on vääntää rautalangasta yksinkertaisia totuuksia toiselle? Ja sitten vielä se kun ei ikinä pääse minnekkään kahdestaan!. Ei edes yöksi hotelliin, tai kylpylään. Mitään suunnitelmia se tahtonut tehdä kanssani. No kai se tiesi, että stoori päättyy pian.

Asioilla on kaksi puolta. Tässä tapauksessa erilaiset odotukset suhteelta ajoivat minut turhautuneeseen tilaan, joka kipinöi siitä sitten parisuhteeseen kiukutteluna, ja loukkaantumisena. Emotionaalisesti en saanut tyydytystä, ja se teki minusta katkeran, ja onnettoman. Tiedän olleeni itsekin idiootti, mutta kun pieniä asioita kerääntyy harteille, niin joku aivan naurettava asia saattaa katkaista selän lopullisesti. Varsinkin meidän tapauksessa, kun asioita ei ikinä puhuttu kunnolla selviksi, ja I vain vaikeni. Minä ajauduin tekemään sovintoa, vaikka asia oli vielä käsittelemättä, mutta tahdoin päästä huonoista fiiliksistä eroon.

Selkä katkesi eilen, kun olin odottanut jäätävässä kelissä ulkona 40 minuuttia I:tä hakemaan minua. Kun tekstasin, ja kysyin, että missä se on niin piti olla kymmenen minuutin päässä. Sitten se olikin jumissa liikenteessä, ja sitten taas lähellä. Olisin kävellyt sitä vastaan, ja ostanut ehkä kahvin matkalta, mutta se käski pysyä bussipysäkillä. Odotin pysäkillä vielä 15 minuuttia. Viesteitsä myös selvisi, ettei se ollu edes lähtenyt ajallaan hakemaan minua, vaan vasta silloin, kun sen piti jo olla sovitulla paikalla. Kun tyyppi viimein saapui, niin likkahan tietenkin oli mukana kyydissä (ettei edes tätä puolen tunnin automatkaa oltaisi saatu olla yhdessä, kun koko viikonloppu oltiinjo kyseisen teinin kanssa hengailtu...) Mulla vain meni hermo, koska mulla oli vitun kylmä, ja tämä ei ole eka kerta, kun odottelen sitä lähes tunnin. Istuin autoon, ja karjuin kuin luolaleijona kaiken turhautumiseni ulos. I karjui takaisin. Pyysin anteeksi 30 sekunnin päästä, mutta tiesin, että se oli sitten siinä. Ajoimme hiljaisuudessa sen luokse, se antoi minulle kassin, ja pakkasin tavarani sen luota, ja ajoimme täydessä hiljaisuudessa mun luokse. Sanaakaan sanomatta kannoimme tavarat autosta, ja I lähti.

Kun pakkasin tavaroita sen luona, niin saatoin vitutuksissani hieman sotkea ylimääräistä joka nyt hävettää. Saatoin kaataa muutaman säilytyslaatikon, ja pudotella henkarit vaatteineen kaapista, kun etsin omia vaatteitani. Nyt just muistin, että sinne jäi mun punainen villatakki, ja joku toinen vaate sen takin alla.

Hävettää karjumiseni, sekä pakatessa sotkeminen, mutta I asetti minut epäreiluun, ja noloon tilanteeseen sen lasten edessä, kun pakkasin tavaroitani. Väliäkö sillä on. Senkun urpoilevat junttielämäänsä keskenään koirankarvojen, ja homeisten seiniensä sisällä. Minua odottavat paljon paremmat ajat.

Pahinta tässä on, että olin jo tottunut läheisyyteen, ja siihen, että voin aina kertoa jollekkin kaikesta. Tuntuu, että rasitan mun ystäviä, ja perhettä nyt liikaa, kun mulla on paha mieli, ja tekee mieli puhua. Jotenkin  vaan tulee fiilis, että ihmisllä on omatkin elämät, ja ongelmat, ja on epäreilua kaataa jonkun päälle paska minunkin elämästä. Katselen puhelimen suuntaan, ja odotan viestejä. Ei niitä enää tule.

Onneksi harrastuksien kanssa on kiireiset ajat, joten ei ole aikaa jäädä sohvalle surkuttelemaan omaa elämäänsä. Mulla on ihmisiä ympärillä, ja tavoitteita, ja suunnitelmia. Nytkin pitää lähteä treeneihin!