torstai 28. helmikuuta 2013

Säälittävä olo

Laitoin just I:lle viestin muistuksena mun puuttuvista kamoista. Lupasi ne keräillä kasaan maanantaina, ja muutaman päivän kuluessa toimittaa ne perille. Tahtoisin ne mielellään ennen viikonloppua, koska silloin haistatan vitut koko kaupungille, ja häivyn maisemista muutamaksi viikoksi. Ehkä säälittävää, mutta ehkä enemmänkin käytännöllistä. Tahdon päästä jatkamaan eteenpäin mahdollisimman äkkiä.

Tuherran itkua, koska olin tarpeettoman ilkeä viesteissä, missä keskusteltiin palautusaikatauluista. Kirjoitin kuitenkin viimeiseen viestiin, että tahdon vain palata työkavereiksi niin pian kuin mahdollista, ja päästä yli siitä kivusta, ja laiminlyönnista, mitä sain viimeiset kuukaudet kokea. Kyyneleet nousevat aaltoina silmiin. En pysty uskomaan, että en ollut sille minkään arvoinen. En ollut vaivan arvoinen.

Olen niin väsynyt. Kulissi on pysynyt yllä melko hyvin tämän viikon. Välillä on ollut töissä hankalaa, mutta painan katseen alas, ja teen töitä kovemmin. Toiset puhuvat lähestyvistä häistä. Minulle ei ole mitään. Läheisriippuvainen tai ei, mutta kaipaan niin läheistä henkilöä, jolle voin kertoa kaikki, ja olla lähellä. Tahdon olla jonkun lähellä. Tahdon olla I:n lähellä. Olen niin surullinen.

Pakko on taistella näiden fiilisten läpi, ja saada elämä tasaantumaan. Olen ennenkin selvinnyt. Jotenkin vaan nyt on niin vahva tunne siitä, ettei mikään muu kiinnosta. Syöminenkin on hankalaa (tästä olen aika iloinen, koska pääsen eroon seurustelukiloista...). Olen eronnut monesti. Ehkei aikaisemmin miehet ole merkinneet niin paljon, kuin I minulle merkitsee. Viimeiset erot eivät juuri sattuneet näin, ja uusia miehiäkin olen voinut alkaa tiirailemaan melko nopeasti. Tosin suhteetkin olivat lyhyempiä. Olen kai katkera siitä, ettei se voinut rehellisesti kertoa, etten ole tärkeä, vaan tulistui oman tulistumiseni takia, ja huusi asioita jotka satuttivat. Olen kai ollut liian kiltti, ja tyhmä, ja siksi tämä päättyi näin. Ja siksi olen nyt katkera, ja järkyttynyt. Tiesin lopun olevan lähellä, mutta kai se optimisti sisälläni vain jaksoi uskoa parempaan.

Ihan hirveää saastaa irtoaa näppikseltä, mutta tänään on huono päivä. Tänään vielä tarvitsee pakottaa itsensä pysymään rutiineissa, ja sitten saa höllätä.

Nyt sapuskat hellalle, ja treeneihin siitä Alma!


keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Lounasajan ajatuksia

Tahdon vain mennä sen luo, istua viereen, halata. Tossa se on. Kolmen metrin päässä. Työkaverit puhuvat leffasta, joka meidän piti mennä katsomaan. Vaikea hymyillä, ja teeskennellä, että kaikki on ok, ja ero ei paina. I vilkuilee, minä yritän varovasti vilkaista takaisin varmistaakseni, että se vilkaisi oikeasti. En pysty tervehtimään, tai katsomaan sitä. Odotan alkavaa lomaa, ja toiseen maahan pääsyä. Loman jälkeen tuntuu varmasti helpommalta.

Edit. Keskustelu jatkuu lapsivideoiden tiimoilta, ja alkaa itkettää. Hiton vauvakuume.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Surua, ja naurua

Tänään on kyllä ollut aivan älytön päivä. Ajauduin jonkinlaiseen sanaharkkaan I:n entisen pomon kanssa. Kävin kyllä selvittämässä asian, kun olin vähän viilentynyt. Sen, ja sen tiimin jatkuvaa ylikävelyä en enää jaksa, kun missään asiassa ei kuunnella minun mielipidettä, vaikka yhdessä pitäisi työskennellä. Olin kuitenkin oikeassa sanailuun johtaneen asian kanssa. Sitten taas naurettiin aivan päättömästi kollegoiden kanssa, ja saatiin kauhea määrä hommia tehtyä menossa olevan projektini tiimoilta. Olen ylpeä koko tiimistä, ja siitä, että kuinka kaikki ovat työskennelleet niin upeasti minun hyväkseni jo pari viikkoa.

Päivään mahtui myös hartian taputtelua, ja pahoittelua parisuhteen päättymisestä. I:lle tämäkin tieto oli fb:ssä julkinen. Kiitos vaan, saan repiä itseäni kasaan jesarilla joka kerta, kun tulee myötätuntoinen kuulumisten kysely hennolla äänellä sen tietyn katseen kanssa ... Mä oon ok, jos kukaan ei puhu, tai muistuta tilanteesta, ja antaa mun vaan tehdä töitä. Kyyneleet nousee silmiin, ja ääni vapisten sanon olevani ok. Tosi uskottavaa. Ja seuraavassa mutkassa nauramme itsemme työkavereiden kanssa aivan tärviölle. Ihan sekopäistä touhua!

I yritti sanoa tervehdystä tänään, mutta purjehdin ohi täysin jääkuningattarena. Tilanne palaa siis siihen, että miten me oltiin ennen sitä säätöä toukokuussa. Tai no silloin mä sentään moikkasin...Nyt ei kiinnosta edes sanoa moi.. Minulle totaalinen huomiotta jättäminen suojelumekanismi. Lietson jonkilaisen vihan toista kohtaan, ja tunteiden tappaminen on näin helpompaa.

Niin, mulla on tunteita. Ne ei kuole muutamassa yössä. Sillä varmaan kuoli kaikki fiilikset jo kauan sitten, että se voi jatkaa muiden tissikuvista tykkäämistä facebookissa, ja instagramissa, ja  epämääräisten akkojen kanssa tekstailua.

Heitin ruusut juuri roskikseet. Miksi se ei voinut jättää niitä ostamatta, kun se ei kuitenkaan välittänyt silloin enää. Olisin jättänyt sen rauhaa jo aikaisemmin. Nyt kuvittelin sen vielä rakastavan. Ehkä minäkään en rakastanut, kun en muistanut sitä mitenkään. Mitä mä teen tolle kortille?

Muut miehet oksettaa. Miten ikinä yksikään mies voi koskaan päästä mun lähelle enää. Miesmaussa on ainakin parannettavaa. Ei enää yhtään reilusti vanhempaa, eikä mielellään lapsiakaan saisi olla.

Upea fiilis, kun kaikki muu menee niin hyvin. Tästä mieskuviosta kun vaan pääsisi yli jotenkin kivuttomammin.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Lisäpaniikki

Kauhean vaikeaa olla kylmä, ja kova, ja innoissaan alkaneesta sinkkuelämästä, kun I:n tuomat ystävänpäiväruusut hengailevat vieläkin suht hyväkuntoisina maljakossa. Löysin myös joulukortin pakatuista kamoista. Ja Ystävänpäiväkortti tuijottaa minua uhkaavasti hyllyn reunalta. Mietin myös, että mitä teen I:n ostamille koruille? Ja kuinka saan hyvien muistojen virran katkeamaan, ja kaikki ne ihanat asiat mitä se minulle joskus sanoi unohtumaan. Mitä teen kaikille kuville? Miksi tämä kuitenkin sattuu, vaikka on helpottunut fiilis, ja tapahtunut on ainoastaan hyvä asia omaa mielenterveyttä, ja onnellisuutta ajatellen? Miten mä ikinä pystyn enää avautumaan kenellekkään, ja luottamaan? Haluaako kukaan minua enää näin monien poikaystävien jälkeen? Rakastunko enää koskaan?

Lopun elämäni ensimmäinen päivä

Päivä alkaa ollu lopuillaan. Sain pidettyä itseni aika hyvin kasassa töissä. Kerroin yhdelle työkaverille, että mitä kävi. Yritin olla vaan cool, ettei paha mieli iske pintaan.

Erossa ei ole juurikaan huonoja puolia. Mun ei tarvitse katsella huonostikäyttäytyviä teini-ikäisiä, ja niitä palvelevaa isukkia. Mun ei tarvitse tuntea kipua sydämessani, koska käsityksemme parisuhteesta menevät jatkuvasti ristiin. Tuska siitä, ettei toinen ymmärräkään persoonaani, ja tarpeitani loppuu aivan varmasti. Koirankarvoista sängyssä, ja pahanhajuisesta peitosta ei tarvitse myöskään ottaa stressiä. Jatkuva aikatauluttaminen jää tältä erää päivärutiineista pois, ja aika vapautuu vain minun omiin harrastuksiini. Enää ei tarvitse uhrautua joustamaan, että voimme viettää aikaa yhdessä. Enää ei tarvitse katsella kenenkään viinan litkimistä, tai huonoa ruokavaliota, ja miettiä, että kuinka ihminen ei ymmärrä puhetta, tai ohjeita terveellisestä ruokavaliosta. Ei tarvitse huolehtia, että kuulostaako neuvomiseni ystävälliseltä, vai siltä, että minä olen aina oikeassa, ja kaikki muut väärässä. Voin vaihteeksi käyttää korkkareita olematta hujoppi toisen rinnalla. Voin bookata lomani töistä juuri silloin, kuin halua, eikä tarvitse kysellä, että josko toinenkin varaisi omansa, mitä ei tietenkään koskaan tapahtunut. Voin muuttaa toiseen maahan, ja kehittyä urallani. Voin lopettaa jatkuvan erilaisten bussilippujen vertailun, ja niiden käytön suunnittelun(joo tää on outo, mutta arkipäivää...). Mun ei tarvitse katsella I:tä antamassa koiran nuolla suutaan, ja lässyttämässä sille kuin lapselle. Mun ei tarvitse elää I:n upean exän varjossa, ja tuntea, ettei elämäni minun kanssani ole niin kummoista, ja en ikinä tule olemaan sen lasten kanssa niin hyvä. Einkä enää tarvitse miettiä, että miksi se tekstailee ainakin kahden naisten kanssa, eikä suostu kertomaan minulle niistä mitään. Ja miksi se se valehteli molemmista minulle, kun oli ensin kertonut ihan toisen selityksen? Hei mainitsinko mä jo älylliset erot, ja kuinka turhauttavaa on vääntää rautalangasta yksinkertaisia totuuksia toiselle? Ja sitten vielä se kun ei ikinä pääse minnekkään kahdestaan!. Ei edes yöksi hotelliin, tai kylpylään. Mitään suunnitelmia se tahtonut tehdä kanssani. No kai se tiesi, että stoori päättyy pian.

Asioilla on kaksi puolta. Tässä tapauksessa erilaiset odotukset suhteelta ajoivat minut turhautuneeseen tilaan, joka kipinöi siitä sitten parisuhteeseen kiukutteluna, ja loukkaantumisena. Emotionaalisesti en saanut tyydytystä, ja se teki minusta katkeran, ja onnettoman. Tiedän olleeni itsekin idiootti, mutta kun pieniä asioita kerääntyy harteille, niin joku aivan naurettava asia saattaa katkaista selän lopullisesti. Varsinkin meidän tapauksessa, kun asioita ei ikinä puhuttu kunnolla selviksi, ja I vain vaikeni. Minä ajauduin tekemään sovintoa, vaikka asia oli vielä käsittelemättä, mutta tahdoin päästä huonoista fiiliksistä eroon.

Selkä katkesi eilen, kun olin odottanut jäätävässä kelissä ulkona 40 minuuttia I:tä hakemaan minua. Kun tekstasin, ja kysyin, että missä se on niin piti olla kymmenen minuutin päässä. Sitten se olikin jumissa liikenteessä, ja sitten taas lähellä. Olisin kävellyt sitä vastaan, ja ostanut ehkä kahvin matkalta, mutta se käski pysyä bussipysäkillä. Odotin pysäkillä vielä 15 minuuttia. Viesteitsä myös selvisi, ettei se ollu edes lähtenyt ajallaan hakemaan minua, vaan vasta silloin, kun sen piti jo olla sovitulla paikalla. Kun tyyppi viimein saapui, niin likkahan tietenkin oli mukana kyydissä (ettei edes tätä puolen tunnin automatkaa oltaisi saatu olla yhdessä, kun koko viikonloppu oltiinjo kyseisen teinin kanssa hengailtu...) Mulla vain meni hermo, koska mulla oli vitun kylmä, ja tämä ei ole eka kerta, kun odottelen sitä lähes tunnin. Istuin autoon, ja karjuin kuin luolaleijona kaiken turhautumiseni ulos. I karjui takaisin. Pyysin anteeksi 30 sekunnin päästä, mutta tiesin, että se oli sitten siinä. Ajoimme hiljaisuudessa sen luokse, se antoi minulle kassin, ja pakkasin tavarani sen luota, ja ajoimme täydessä hiljaisuudessa mun luokse. Sanaakaan sanomatta kannoimme tavarat autosta, ja I lähti.

Kun pakkasin tavaroita sen luona, niin saatoin vitutuksissani hieman sotkea ylimääräistä joka nyt hävettää. Saatoin kaataa muutaman säilytyslaatikon, ja pudotella henkarit vaatteineen kaapista, kun etsin omia vaatteitani. Nyt just muistin, että sinne jäi mun punainen villatakki, ja joku toinen vaate sen takin alla.

Hävettää karjumiseni, sekä pakatessa sotkeminen, mutta I asetti minut epäreiluun, ja noloon tilanteeseen sen lasten edessä, kun pakkasin tavaroitani. Väliäkö sillä on. Senkun urpoilevat junttielämäänsä keskenään koirankarvojen, ja homeisten seiniensä sisällä. Minua odottavat paljon paremmat ajat.

Pahinta tässä on, että olin jo tottunut läheisyyteen, ja siihen, että voin aina kertoa jollekkin kaikesta. Tuntuu, että rasitan mun ystäviä, ja perhettä nyt liikaa, kun mulla on paha mieli, ja tekee mieli puhua. Jotenkin  vaan tulee fiilis, että ihmisllä on omatkin elämät, ja ongelmat, ja on epäreilua kaataa jonkun päälle paska minunkin elämästä. Katselen puhelimen suuntaan, ja odotan viestejä. Ei niitä enää tule.

Onneksi harrastuksien kanssa on kiireiset ajat, joten ei ole aikaa jäädä sohvalle surkuttelemaan omaa elämäänsä. Mulla on ihmisiä ympärillä, ja tavoitteita, ja suunnitelmia. Nytkin pitää lähteä treeneihin!

Day one

Muutama varastettu katse, tilanne jossa kuulen In sanovan huomenta selkäni takana, ja tilanne jossa se käveli ohitseni, ja se katse olisi voinut tappaa. Tilanne ei muuten olisi ollenkaan vaikea, mutta kun on tämä sama työpaikka. Toisaalta mulla on kauhean reipas, ja innostunut olo, ja toisaalta eilisen tapahtumat kalvavat mieltä. Toisaalta tiesin tämän tapahtuvan pian, ja eilen se kuppi vain meni nurin lopullisesti, ja alkukantainen raivo otti vallan. Tämä oli tarkoitettu menevän näin. Olen taas vapaa. Hengittäminen on helpompaa taas, ja sydämeen sattuu vähemmän. Oih kuinka kliseistä!

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Ero

Alma on sinkku. Taas.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Perjantai pielessä

Tokihan tämänkin perjantain kunniaksi onnistuin suututtamaan I:n oikein kunnolla. Homma muuttui kurjaksi lounasaikaan, kun I kertoi tyttärensä tulevan mukaan hölkkälenkille lauantaina. Minä kyseenalaistin, että eikö voitaisi olla ihan kahdestaan kun ei olla nähty kunnolla pariin viikkoon. Oikeastaan en edes tykkää juoksemisesta päiväsaikaan, vaan iltahämärissä juoksentelu doping minulle. Lisäksi likka haluaa mennä pääpuistoon juoksemaan, ja mua ei kyl yhtään huvita mennä kauheeseen ryysikseen, päivännäöllä ja isolla porukalla. Sanoin, et mulle on sitten ihan sama, senkun menevät sitten keskenään.

Eniten ärsytti, kun I ei tunnu kässäävän, että likka on terveesti mustis isästään, ja luulee, että vien iskuun kaiken ajan vaikken edes vie. Eihän me olla nähty moneen viikkoon. I kuitenkin veti herneen nenään, ja häipyi lounaalta. Miksei se voi vain yrittää ymmärtää mun asemaa, ja näkökulmaa, joka on ulkopuolisena varmasti melko paikkansa pitävä..

Päädyin kuitenkin In luokse, ja nyt istun täällä yläkerrassa, ja mietin että lähdenkö vittuun. Joimme jo kahvit, ja I murjotti niin, että sen tyttöjen ihmetteli, että Mikä sillä on. Tytön kanssa ei ole mitään
Ongelmaa, ja mullaei oikeasti ole mitään sitä vastaan. Se voisi vähän kyllä itsenäistyä, ja olla vähemmän isänsä puntissa kiinni jatkuvasti. Mä olin jo töissä 14 vuotiaana, ja oli hevosta, ja vastuuta. Mutta minkäs se kasvatukselleen voi...

Mut joo. Tuskin tästä kummempaa iltaa kehkeytyy, kun minä taas pilasin kaikki epärealistisilla toiveillani. Lisäksi se oikein inhottavalla asenteella kertoi koiransa nukkuneet sängyssä koko viikon, ja en jaksaisi alkaa tappelemaan lakanouden vaihdosta seuraavaksi. Mä en nuku koirien kanssa samoissa lakanoista... Mä vaan tahtoisin, että se ottaisi minut huomioon, ja järjestäisi aikaa, ja pitäisi minua lähellä ja tärkeänä. En vaan jaksa kun kaikeasta aina revähtää kauhea riita. En vaan jaksa riidellä, tahdon keskustella asiat halki, ja selvittää kinat heti. En jaksa mykkäkoulua. 

Pitää varmaan vetää tänään kännit. Sattuu sydämeen niin.

torstai 21. helmikuuta 2013

Harvakseltaan

Anteeksi, tyo, ja harrastusrintamalla on ollut hieman kiireistä, ja olen lähinä maannut tajuttomana sohvalla illat. Ja lisäksi ö-näppäin katosi läppäristäni (siis fyysisesti..), joten jatkossa teksteista saattaa kyseinen kirjain puuttua.

Ystävänpäivä. Sovimme kammottavista tekstareista huolimatta leffatreffit illaksi. Olin jo melkein tilittämässä kollegoille, että kuin Alma saa lapikasta tänään, ja ihan hirveää vääntoä taas koko suhde, mutta suljin suuni, kun suunnistimme rakennuksesta ulos. I odotti ulkona autossa. Se oikein nousi autosta ulos, ja mietin, että mitä täällä tapahtuu. Sillä oli mulle puntti kauniita kukkia, ja rasia sinpukkakonvehteja. Minä pillahdin itkuun, koska en osannut odottaa mitään sellaista, ja olin varautunut ihan toisenlaiseen linjaan koko päivän. llta meni kivasti, mutta fiilis oli vähän hiljainen, ja sellainen pidättyvä. Jollain tapaa myos anteeksipyytelevä. Harrastimme kuitenkin seksiä, ja I:n lähdettyä uskalsin vasta lukea sen antaman kortin. Siinä luki, että "Minun ihanalle tyttoystavalle", ja sisällä se kertoi rakastavansa minua. Itkin sitten vähän lisää.

Viikonloppuna ei nähty muuten kuin sunnuntaina muutama tunti. Tällä viikolla ei olla nähty kuin toissä vähän. I vaikuttaisi olevan taas kiinnostunut, ja vaikuttaa samanlaiselta, kun suhteen alussa. Tuntuu, että se välittää. Toisaalta tuntuu, että se välittää vain siitä, ettei tilanne mene pahemmaksi. Mä en tiedä, että jaksanko jatkaa, jos mikään ei muutu. I ei ole kovin ollut innostunut järjestämään aikaa, eikä ole kutsunut luokseen viikolla. Se tietää mun unirytmin, ja vatimukset younille, ja ehkä se stressaa, ettei se pysty tarjomaan mulle sitä mitä tarvitsen.

Tuntuu turhalta istua kotona itsekseen viikolla, kun tietää toisenkin olevan kotosalla. Toki mulla on harrastukset pari kertaa viikossa, ja toissä on ollut pirun raskasta, mutta en oikein näe parisuhdetta, jos yhteydenpito on muutama tekstari illassa, ja muutaman tunnin treffit kahtena iltana viikossa. Se ei oikein kerro mulle mitään mitä sen elämässä tapahtuu, ei lapsista, ei mistään. Se tyontaa mua luotaan kauemmaksi, mitä enemmän se eristää minua hänen, ja perheensä arjesta. Mitä harvemmin siellä käyn, niin sitä vähemmän minua oikeastaan edes kiinnostaa niiden asiat. Mulle on tehty selväksi, etten kuulu perheeseen, vaan olen vieras, ja tarvitsee olla sopiva hetki, jotta voin vierailla.

Se ei myoskaan sano rakastavansa minua. Tämä ehkä sattuu eniten. Olen heittänyt sinne tänne muutamia kertoja, että rakastan sitä. Se ei välttämättä vastaa samallalailla, jos kyseessä on tekstiviesti. Sanoin sen sille sunnuntaina sen lähtiessä mun luota, ja se ei edes kääntynyt, kun se vastasi. Kun ovi sulkeutui olin taas kyyneleet poskilla.

Se myos sanoi, että se on huomannut mun yrittävän, ja olevan sopuisampi, mutta sen mielestä se on vain mun yritystä olla pahentamatta tilannetta, ja ettei se ole todellista miten olen viimeaikona käytäytynyt. Eli siis se sanoo, etten oikeasti tahdo muuttua, ja että teeskentelen. Eli ihmiset eivät voi muuttua, ja yrittää muuttaa asioiden kulkua muuttamalla omaa käytostään, vaan tämä on teeskentelyä.

Toisaalta nyt I taas näyttäisi vähemmän masentuneelta, ja sillä on puhtia alloittaa uusia asioita. Ja se on käyttäytynyt minua kohtaan asiallisesti, ja välittävämmin, kuin pariin viikkoon. Ehkä se oli tajuamassa, mitä se on menettämässä, jos ei meno muutu...

torstai 14. helmikuuta 2013

Lounasaika II

Tuntuu nämä lounaspaussit olevan kovin tunteellisia tällä viikolla. Jännä fiilis vetää kakkua naamaan, ja yrittää hymyillä iloisesti työkaverin viimeisen työpäivän kunniaksi, ja samalla ilmeisesti käydä läpi jonkinlaista esi-eroa I:n kanssa. Tosi nihkeä fiilis kun tavallaan välittää, ja tavallaan ei. Vaikeaa näyttää läsnäolevalta, ja nauttia kakusta kun puhelimesta tulvii mun persoonallisuutta herjaavaa materiaalia, ja I ei ole väärässä, vaan minä, ja mun koko persoona.

Tänään on myös tuo valentines day ja jotenkin toivoisi viestien olevan vähän erilaisia. Jännää on myös, että exän ja mun ensi treffeistä on tänään jo seitsemän vuotta. Jännää myös, että kolme vuotta sitten illastimme kummallisessa tunnelmassa vuosipäivämme kunniaksi. Itse olin aamulla palannut F:n luota..

Tänään piti mennä leffaan. I:n piti hakea mut töistä. Jotenkin musta tuntuu ettei sitä koskaan enää tapahdu.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Lounasaika

Jännän haikea fiilis kun huomaa tuijottavansa ruokatarjotinta kantavaa PP:tä, ja miettivänsä niitä muutamaa kertaa kun hengailtiin ilman housuja. Sillä oli iso, ja  pitkä muna. Ja se oli karvainen. Mutta niin pitkä, ja miehekäs. Ja nyt se kuuluu jollekin toiselle. Ainakin fbn mukaan. Karvasta. Mulla pitäisi olla kaikki hyvin. Mä tahdon oman perheen. Mä tahdon aviomiehen, joka rakastaa, eikä koskaan työnnä pois. Mä tahdon lapsia, ja maasturin. Mulla on vapaus nyt, mutta mikä mun tarkoitus on. Oon kauhea herkkis tänään.

lauantai 9. helmikuuta 2013

Raivo

Pari viikkoa on mennyt hienosti, ja I on tuntunut ottavan minut huomioon, ja jopa järjestävän minulle aikaa. Eilenkin oli ihana ilta mun luona, ja viikonloppu oli järjettömän ihana. Se sanoo rakastavansa, ja katsoo samalla tavalla, kuin joskus viime kesänä. Mä olen lentänyt vaaleanpunaisella pilvellä, ja miettinyt, että kuinka meinasin antaa lapikasta miehelle joka tuntuu oikeasti välittävän, ja rakastavan. Ja sitten, pam, tänään kaikki meni taas kerran vituiksi.

Mun piti mennä juhlimaan kollegan läksiäisiä tänään. Huomenna taasen piti olla urheilujuttuja. Urheilu jutut kuitenkin peruuntuivat, ja infosin I:tä heti. Se vastasi, että mitä haluaisin huomenna tehdä, ja että se voisi tulla mun luokse, ja tehtäisiin jotain yhdessä. Olin iloinen, ja yllättynyt, että se olisi valmis oikeasti suunnittelemaan kanssani jotain huomiselle..Töissä kuitenkin vitutti. Random lauantaivuoro, ja rassaava työkaveri, ja mulla alkoi ruuvi kiristyä päässä. Lounasaikaan mennessä aloin olla jo suht raivokas, ja totesin, ettei mulle taida olla hyvästä mennä tänään baariin, koska kaikki asiat vituttaa niin saatanasti. Tekstailin I:lle päivän mittaan,  ja se vastaili harvakseltaan. Kysyin sitten sen iltasuunnitelmia siinä mielessä, että en menisikään baariin, vaan hörppisin viiniä I:n kainalossa kenties leffaa katsellen, ja teinien juttuja kuunnellen. Ajattelin, että voisi olla kiva nähdä niitä lapsiakin kanssa(oikeasti!!).

Tein virheen, koska en kirjoittanut suoraan, että olisin iloinen kainalopaikasta, ja kaikkien seurasta tasapuolisesti, ja että baarissa on liikaa melua, ja ihmisiä, ja en muutenkaan ole kiinnostunut baareista, ja mulla ei ole rahaa itseni myrkyttämiseen, ja en jaksa hirveitä kolmen päivän morkkiksia jostain älyvapaista lausunnoistani. Ehei, Alma ei lähesty rakasta kumppaniaan normaalilla suoraviivaisella, ja rehellisellä tavalla, vaan heittää kehiin marttyyrin, joka oli jo päättänyt, etten taida olla tervetullut I: seuraan. I vastasi sen iltasuunnitelmia kysyessäni, että meinaa ottaa iisisti, ja hengailla lapsosten kanssa leffaa katsellen. Mihin minä sitten vastasin, että häiritsenkö, ja I kysyi, että miksi kysyn. Sitten aloin märistä, ette taida olla tervetullut, ja yhyy, ja nyyh. I vastasi vain asiallisesti, että mulla oli omat suunnitelmani, ja hän teki omat sunnitelmansa. Ja että tänään en ole tervetullut. Sain sitten pienen hermoromahduksen tästä, ja kysyin, että miksi minua ei lasketa perheeksi, ja miksi minä en saa muuttaa suunnitelmiani. Ja jos I:llä ei kuitenkaan ole mitään ihmeempää suunnitteilla, niin miksi en saa liittyä seuraan? I vaan jankkasi, että minä vaihdoin suunnitelmiani, ja hänen ei tarvitse vaihtaa omiaan, ja tahtoo olla lastensa kanssa. Hän ei siis muuta suunnitelmiaan. Yleensä vanhempi lapsista ei ees ole koskaan kotona lauantaisin, ja toinenkin voi olla äidillää, tai omassa huoneessaan suurimman osan iltaa. Muitikohan I mainita lapsilleen perheillasta? Että pistää vituttamaan jos se ei ihan periaatteesta vaan halua minua sinne, tai sitten se tekstiviesti nainen on tulossa kylään.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Mulla on tosi paha mieli. En tosiaankaan ole kiinnotunut baareilusta tänään. Väkisinkin tulee mieleen, että onko se kutsunut sinne jonkun toisen kylään? Viettävätkö ne jotain muisteluiltaa koko perheen, ja ex avovaimon voimin? Miksi I:n pitää olla noin vaikea, ja itsepäinen? Miksi mun piti alloittaa koko keskustelu kauhealla marttyyriasenteella (siksi, että olen aina prioriteettilistan alimpana I:llä, ja en voi kuitenkaan päihittää sen mahtavaa exää, ja niiden loistavia vuosia yhdessä asuen jossain farmin kulmalla ilta-auringon paisteessa...Eilen kysyin seksin jälkeen, että mikåä on mukavin paikka missä se on asunut, ja sain syväluotaavan analyysin I:n menneeseen parisuhde elämään, ja kuinka kaikki oli kullalla reunustettua, ja ihanaa, ja auvoisaa, ja lapset paijasivat lampaita. Veti vähän hiljaiseksi.)

Viimeinen viestini sille oli ihan asiallinen, missä vain ihmettelin, että miksei minua voi integroida iltasuunnitelmiin, ja miksi ongelma, että katsoisin leffan, ja joisin vähän viiniä koko perheen kanssa? Miksi minua ei lasketa perheeksi?

Miksi vitussa pitää olla noin kovapäinen? Mitä meidän huomisille suunnitelmille nyt käy? Miksi se vastaa mun viimeiseen viestiin? Pitääkö mun jälleen anella armoa siltä?  Miten mä sovin huomisesta? Ihan vaan pokkana näyttämättä miten sen käytös vituttaa?

Ei tästä ihan oikeesti tuu mitään. Mitään suunnitelmia ei ole tulevaisuudelle. Edes ystävänpäivälle joka on kuitenkin jo torstaina. Ehkä mun pitäisi mennä baariin kuitenkin, ja vetää pää täyteen. En oikeasti halua tuhlata rahaa känniin, ja hirveisiin morkkiksiin. Lisäksi pitää pitää huolta linjoista, koska mulla on pelko, että olen alkanut lihoa...Mut jos vaan kaksi drinkkiä??

Voi vittu, että vituttaa.