keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Vitutusta

Eilen tuli riitaa salaatin pilkkomisesta, ja lisäksi I väitti mun potkaisseen sen koiraa. Mulle meni kuppi nurin, ja en enää mitenkään pystynyt jäämään samaan taloon sen kanssa. Se mökötti kolmatta tuntia salaattiepisodin jälkeen, ja en kokenut itseäni enää tarpeelliseksi. Kaikki mitä yritin sanoa kenetääkseni tunnelmaa kimposi takaisin kuin paksusta seinästä. Pakkasin tavarat kassiin, panin takin päälle, ja kävelin pienen sanaharkan jälkeen ovesta ulos kirpeään talviyöhön.

Yritin vain sanoa, etten tarkoita mitään pahaa, jos kommentoin I:n tapaa tehdä jotain. Enkä tarkoita, että oma tapani (vaikkapa pilkkoa salaattia) olisi se ainoa oikea. Asiastahan voisi vaikka keskustella, ja naureskella erilaisille tavoille. En todellakaan yritä saada ketään tuntemaan itseään kasalta paskaa, vaan jaan omia näkökulmiani asioihin, kuten olettanut aikuisten kanssa käymisen, ja dialogin alkavan, ja kehittyvän. Kai se sitten kuulostaa siltä, että tapani on oikea ainoa. No anyway, I ei tajua pointtiani vaan on verisesti loukkaantunut lähes kaikesta mitä sille sanon. En oikeasti tarkoita mitään pahaa, mutta kai mun sanomiset joskus kuulostavat vähän ehdottomilta. Sitäpaitsi mä vetoan edelleenkin kielimuuriin, ja kuinka sanon asiat suomalaisella suoruudella. Siitä ei pääse ulkomailla vietettyjen vuosien aikana eroon...

Ja sitten toi koiran potkiminen oli ihan älytön, ja I ei suostunut uskomaan, että siirsin koiraa pois tieltä nolvella. Polvi osui rintaa hitaasti painaen, eikä suinkaan polvella päähän kuten I väitti tilanteen tapahtuneen. Iso, ja kuriton koira ei mene rikki, tai traumatisoidu jos sitä rauhallisesti siirtää polvella pois tieltä. Ja kuinka sen oma väki sitä kohtelee, niin polvella siirtäminen on suorastaan silittämistä, jos mietitään eläinten reilua kohtelemista. Tämä koira episodi ei edes liittynyt salaattiin, ja tilanne oli rauhallinen, eikä mitään väkivaltaista paiskomista, tai huutamista ollut kuvioissa. Mulla on ollut koiria ihan tarpeeksi kauan, että tiedän, että miten niiden kanssa ollaan reilusti, joten tämä koira juttu loukkasi niin paljon.

Otin siis hatkat. I juoksi perään, ja uusi nimeäni. Jatkoin kävelyä. Sitä tuntui huolettavan, että tiedänkö, että missä olen. Jatkoin kävelyä, ja I ajoi autolla perään. Se sai minut puhuttua autoon yön pimeydestä, ja se vei minut bussipysäkille, mistä luojankiitos vielä meni bussi kaupunkiin, ja kotiin. Autossa en sanonut muuta kuin, että odotin iltaa niin kovasti, koska viikonloppu oli niin kiva, ja tunsin olevani onnellinen, ja rakastunut. I alkoi lässyttää jotain, mikä sai minut ainoastaan tuottamaan sanat "haista vittu.", ja nousin autosta.

Bussimatka meni tyhjässä bussissa takapenkissä nyyhkien. Kotona aukesivat hanat. Sain kuitenkin unta, ja töihinkin nousin ajoissa. Aikaa oli jopa heittää tukan vähän normaalia kivammin, ja meikkiä naamaan. Ihan vain I:tä ajatellen, siis siltä kantilta, että miettisi vähän, että kenen kanssa se seurustelee. I tuli vastaan jo heti aamusta, se sanoi hyvää huomenta, ja hymyili. Mä sanoin vain moi. Emme puhuneet mitään, mutta I hymyili minulle muutaman kerran, emme menneet lounaalle yhdessä, ja työpäivän lopussa I hermostui eräästä täysin töihin liittyvästä pyynnöstä niin paljon, että veti jutun ihan henkilökohtaiseksi inttämiseksi. En ollut kuulemma ikinä antanut erästä paperia hänelle, vaikka tasan tarkkaan tiedän sen tehneeni. Enkai muuten olisi käynyt kysymässä, että jos paperissa ollut pyyntö olisi vihdoin mahdollista kahden viikon odottelun jälkeen saada hoidettua..... I sitten vaan intti, etten ole antanut mitään paperia alaistensa edessä, ja teki työasiasta täysin henkilökohtaisen.

Siitä ei ole kuulunut mitään koko päivänä siis. Ärsyttää, että kokoajan odotan, että se ottaisi yhteyttä, ja kaikki olisi niinkuin joskus oli, ja olisin taas onnelinen. Itse en meinaa alentua laittamaan viestiä. Mulla on niin loukattu olo, ja nyt tekee hyvää vain elää hetki omaa elämää, ja suoriutua tästä työviikosta, joka jo itsessään on aivan kammottavan raskas. Perjantaina mennään työporukalla juhlistamaan tämän viikon saavutuksia, ja tuntuu siltä, että voisin vetää pienent kännit.

I on niin ärsyttävä. Se saa minut tuntemaan, että olen itse väärässä kaikessa, ja kokoajan saisi olla miettimässä sanomisiaan, ettei toinen vaan tunne itseään idiootiksi. Keskustelutaitoja sillä ei. Suuttuessaan se ei osaa yhtään itse tulla vastaan, vaan minä saan madella sen edessä tunti tolkulla, ja se saattaa hieman leppyä kahden tunnin jälkeen. Se, että mä yritän olla super kiva, ja ihana on todella kuluttavaa, ja tappaa mun omaa persoonallisuutta pala palalta.

Jotenkin toivon, että asiat vielä saataisiin puhuttua, mutta what for? Että voin madella sen edessä lisää, ja istua hiljaisuudessa sen sohvalla puolet viikostani?

Mitäköhän vittua tässä seuraavaksi tapahtuu?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti