keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Sitä samaa

Olen ollut viimeisen viikon vähän hormoonipöllyissä, mutta ei yliherkkyys nyt pelkästään hormooneistakaan johdu. Kyyneltä pukkaa pintaan vähän turhan tiuhaan tahtiin, ja olokin on aika perseestä.

Tavallaan I:n kanssa menee ihan seesteisesti, mutta pinnan alla kytee kuitenkin muutamat ikuisuus kädenväännöt mm. lapset, toiselle naiselle tekstailu, ja ajankäyttö. Mä en jaksa tapella, ja olenkin kääntänyt kommentointini rakentavaksi kommentoinniksi. En siis tarkoita pahalla, ja tätä alleviivaan, vaan kommentoin siksi, että välitän. En ole mitenkään vihainen kommentoidessani, vaan ihan hyvillä mielin. Voin keskustelun kiristyessä heittää vaihteen vapaalle, ja alkaa puhuman jostain ihan muusta.

Asiat vaan eivät koskaan saa minkäälaista päätöstä. I ei ota mitään kommenttia minulta liittyen lapsiin, tai ajankäyttöön. No mitäpä minä olisin ehtinyt kahdeksassa kuukaudessa observoimaan. Ja mitäpä minä mistään tietäisin, kun ei ole lapsiakaan. Toki nyt tiedän, että millaiseksi en tahdo nähdä lapsieni kasvan, ja että äitimuorini sotilaallinen komento oli oikeastaan vaan meidän lapsien parhaaksi. Tosin olisi se voinut enemmän pistää meitä kotitöihin, mutta ehkä varhain aloitettu työura hevostalleilla korjasi kasvun suuntaa oikeaksi. Mutta se siis vituttaa, että I ei reagoi mitenkään parannusideoihini, vaikka haen vain yhteistä hyvää, ja lapsillekin tulisi hyödyksi tajutam ettei kaikki pyöri heidän napojensa ympärillä. Käskee vain olla puuttumatta, eikä anna mitään palautetta, että josko jokin toinen tapa hoitaa asioita voisi olla kokeilunarvoinen.

I:llä vaan ei ole aikaa seurustella. Vaikka se kuinka sanoo, että tahtoo olla vain minun kanssani, niin mä en oikeasti usko, että sillä on paljoakaan mielenkiintoa jatkaa kaltaiseni vaikean (ja kovaa vauhtia ilkeän "äitipuolen", alan niin ymmärtää tätäkin puolta uusperheiden hankaluuksissa, kun lapsia voi kasvattaa niin monellakin tapaa näköjää) ämmän kanssa. En ole tyytyväinen siihen muutamaan tuntiin viikossa mitä meillä on yhteistä aikaa. Viikkoni kohokohta ei todellakaan ole koko viikoksi ruuan ostaminen marketista. Siis I:n perheen, ei mun talouden. Kuumat deitit pakastealtaan äärellä...any takers?

 Sitten istutaan sohvalla, ja I näppää viestiä kaverilleen (joka ei kuulemma ole yhtään I:n tyyppiä, eikä I koe fyysistä vetovoimaa, on lihava, ei käy töissä, ja hengaa jonkun gansterien kanssa...), ja minä mietin, että mistäköhän sitä alkaisi sitten keskustelun, kun standardi vastaus on "hmm". Tässä vaiheessa mulla yleensä alkaa niitä kyyneleitä puskea pintaan, kun mietin, ettei ole mitään keinoa saada I:tä lopettamaan sen ämmän kanssa tekstailu. I ei tunnu tajuavan, että se eukko tasan tekstailee siksi, että se tahtoo kikkeliä, eikä usko nuoremman Alman olevan vakavasti otettava kumppani himoitsemalleen miehelle. Ja tokihan se varmaan myös jäykistää sitä kikkeliä vähän, että Alma on suunnattoman mustasukkainen, eikä osaa peittää sitä mitenkään. Miten hitossa saan itseni rennoksi, ja lopettamaan mustasukkaisuuden näyttämisen? Mut joo, ei ole keinoa saada I lopettamaan, ja mitä enemmän saan slaagia, sitä enemmän se ahdistaa I:tä, ja sitä kauemmaksi se pakenee minulta.

Kello 23 (I:tä vituttaa kun haluan niin aikaisin nukkumaan, tunnen siitä huonoa omatuntoa kun en jaksa notkua yli puolen yön, kun aamulla on töitä, ja mun elämä vaatii kunnon unet) alan kammetta suihkuun, ja nukkumaan. Viimeisen parin viikon aika olen tyytynyt antamaan poskihoitoja, koska se on se mitä parhaiten parisuhteessa osaan (luin iltiksen sivuilta artikkelin virheiden välttämisestä parisuhteessa, ja mun summeri piippasi suunnilleen joka kohdassa...mutta suhteeseen tarvitaan kuitenkin kaksi osapuolta...). En ole jaksanut vaatia itselleni mitään. Paitsi eilen, kun I pääsi yllättämään. Ei mua olisi tarvinnut nuolla, koska en ole sheivannutkaan muutamaan viikkoon motivaation puutoksen takia. Oli jotenkin tosi vaikeaa rentoutua, ja pelotti jos olenkin alkanut emotionaalisesti erkaantumaan I:stä. Sain kuitenkin peloista huolimatta aika helposti. Ja oli yksi parhaista suuhoidoista ikinä, olisin varmaan huutanut ääneen, mutta teinit olisivat tietenkin heränneet. Tai noi toinen kävikin ryskäämässä vessan oven kanssa, joka hieman tietenkin laski tunnelmaa, varsinkin kusen liristessä pönttöön kesken herkän hetken.

Ongelma tässä onkin, että mä kuitenkin välitän. Toinen ongelma on se, että I on niin itsepäinen, ettei se kiusallakaan kuuntele mitään mitä sille sanon, tai tee mitä toivoisin. Itsepäisyys ajaa mut oikeasti raivon partaalle, ja saatan jopa menettää malttini. Yritän kuitenkin olla vajoamatta niin alas. I:n pitäisi sisäistää, että  en arvostele hänen valintojaan, vaan välitän hänestä oikeasti, ja tahtoisin nähdä hänen elämänsä paremmin organisoituna. Ja tietenkin itseni siinä elämässä sellaisena henkilönä joka otetaan tosissaan, ja jonka mielipiteellä on painoarvoa.

Pakko kai se on alkaa uskoa, että vanha koira ei opi uusia temppuja. Ja pakko uskoa, että Almasta ei ole parisuhteeseen. Kunpa vaan osaisin antaa joskus periksi, mutta kun en osaa.