sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kitumista

Olemme tekstailleet enemmän, ja vähemmän vakavaa asiaa läpi viikonlopun. Emme ole tavanneet. Selvisi, että I ei kestä mitään negatiivista lastensa seurassa, ja minähän olen nyt sitten se valittava, ja negatiivinen roisto, joka kuvitteli parisuhteen sisältävän molempien tarpeiden huomioimista. Kun tässä ei ole edes kyse mukuloiden olemassaolosta, tai siitä, että vihaisin niitä. Tässä on kyse I:n huonosta ajankäytöstä, ja siitä, ettei se suostu suunnittelemaan mitään etukäteen, ja siksi tunnen itseni jatkuvasti jyrätyksi huonompana vaihtoehtona, ja unohdetuksi, ja se saa minusta kärttyisen, ja negatiivisen.

Asioiden korjaaminen tuntuu aivan mahdottoman suurelta, muodottomalta, mustalta möykyltä, josta ei saa kiinni, eikä näe mitä sen sisällä on. Tuntuu, että vaikka itse heittäisin aivot, ja tarpeeni narikkaan, ja ryhtyisin varamammaksi teineille, niin I ei arvostaisi sitäkään, eikä se olisi oikea ratkaisu, koska silloin I:n ei tarvitse tehdä mitään minun eteeni. Minä myöntyisin taas. I tuskin oli valmis uuteen parisuhteeseen vajaa vuosi kymmenen vuoden suhteen päätymisestä. Lapsien yksinhuoltajakin se vasta on ollut muutaman vuoden, ja koko tilanne on sillekkin uusi. Ja minä saan kärsiä. Joskus kysyin, että miten se koki toipuneensa edellisen suhteen päättymisestä, ja se sanoi päässeensä yli ihan muutamassa kuukaudessa. Just joo, ja se ei taida tajuta, että se käy eroa läpi edelleen, ja minä olen vain osa sitä prosessia. Ja myös osa sen ikäkriisiä, jonka se myönsi ihan avoimesti.

Mulla on niin surkea olo. Odotan vain, että lähettäisi viestin missä se tahtoisi unohtaa kaiken epäsovun, ja että se rakastaa minua, ja tahtoo viettää kanssani ajan elämän loppuun asti. Sen kylmyys, ja etäisyys ajaa minua tunti tunnilta kauemmaksi siitä. Vaikka viestit vaihtuukin en saa sitä läheisyyttä, ja välittämistä irti niistä.

Alitajuisesti olenkin jo bookannut ensi viikon täyteen urheilua, koska epäilen I:n olevan haluton viettämään aikaa yhdessä. Ja itse en meinaa kysyä, koska mulla ei ole työkaluja asioiden korjaamiseen niin kauan kuin I ei näe vikaa itsessään. Mun on pakko lopettaa sille kirjoittaminen, ja itseni tyrkyttäminen. Ei se halua minua enää.

Mä en vaan jaksa tätä kuviota miesten kanssa. Kävin äsken tungeksimassa ruokakaupassa. Tuntui ihan mun vanhalta elämältä. Minä yksin sunnuntai iltapäivästä ostamassa evästä seuraavalle viikolle. Edessä jälleen yksinäinen ilta, ja kukaan ei oikeasti välitä mitä minulle kuuluu. Ihminen jota pidin hyvänä ystävänä on myös kääntynyt minua vastaan jollain tapaa. Perjnataisten työpippaloiden jälkeen kyselin sen vointia eilen. Se ei koskaan vastannut. Mietin vaan, että mitä sille oikein sanoin silloin perjanataina. Lisäksi sen ei tosiaankaan tarvitse kuunnella mitään mun henkilökohtaiseen elämään liittyvää enää koskaan. Luulin, että se on mun ystävä.

Pakko yrittää hukuttautua töihin, ja harrastukseen. Ja säästää rahaa edessä olevaan lomaan. Tai no synnyinmaan reissuun. Jos mä vaan lepään, ja treenaan, niin se ei voi olla huono juttu? Edessä on isoja haasteita urheilun tiimoilta, joten voin pistää kaiken puhtini niihin haasteisiin.


Nyt tarvis päästä jonkun kainaloon!