sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kitumista

Olemme tekstailleet enemmän, ja vähemmän vakavaa asiaa läpi viikonlopun. Emme ole tavanneet. Selvisi, että I ei kestä mitään negatiivista lastensa seurassa, ja minähän olen nyt sitten se valittava, ja negatiivinen roisto, joka kuvitteli parisuhteen sisältävän molempien tarpeiden huomioimista. Kun tässä ei ole edes kyse mukuloiden olemassaolosta, tai siitä, että vihaisin niitä. Tässä on kyse I:n huonosta ajankäytöstä, ja siitä, ettei se suostu suunnittelemaan mitään etukäteen, ja siksi tunnen itseni jatkuvasti jyrätyksi huonompana vaihtoehtona, ja unohdetuksi, ja se saa minusta kärttyisen, ja negatiivisen.

Asioiden korjaaminen tuntuu aivan mahdottoman suurelta, muodottomalta, mustalta möykyltä, josta ei saa kiinni, eikä näe mitä sen sisällä on. Tuntuu, että vaikka itse heittäisin aivot, ja tarpeeni narikkaan, ja ryhtyisin varamammaksi teineille, niin I ei arvostaisi sitäkään, eikä se olisi oikea ratkaisu, koska silloin I:n ei tarvitse tehdä mitään minun eteeni. Minä myöntyisin taas. I tuskin oli valmis uuteen parisuhteeseen vajaa vuosi kymmenen vuoden suhteen päätymisestä. Lapsien yksinhuoltajakin se vasta on ollut muutaman vuoden, ja koko tilanne on sillekkin uusi. Ja minä saan kärsiä. Joskus kysyin, että miten se koki toipuneensa edellisen suhteen päättymisestä, ja se sanoi päässeensä yli ihan muutamassa kuukaudessa. Just joo, ja se ei taida tajuta, että se käy eroa läpi edelleen, ja minä olen vain osa sitä prosessia. Ja myös osa sen ikäkriisiä, jonka se myönsi ihan avoimesti.

Mulla on niin surkea olo. Odotan vain, että lähettäisi viestin missä se tahtoisi unohtaa kaiken epäsovun, ja että se rakastaa minua, ja tahtoo viettää kanssani ajan elämän loppuun asti. Sen kylmyys, ja etäisyys ajaa minua tunti tunnilta kauemmaksi siitä. Vaikka viestit vaihtuukin en saa sitä läheisyyttä, ja välittämistä irti niistä.

Alitajuisesti olenkin jo bookannut ensi viikon täyteen urheilua, koska epäilen I:n olevan haluton viettämään aikaa yhdessä. Ja itse en meinaa kysyä, koska mulla ei ole työkaluja asioiden korjaamiseen niin kauan kuin I ei näe vikaa itsessään. Mun on pakko lopettaa sille kirjoittaminen, ja itseni tyrkyttäminen. Ei se halua minua enää.

Mä en vaan jaksa tätä kuviota miesten kanssa. Kävin äsken tungeksimassa ruokakaupassa. Tuntui ihan mun vanhalta elämältä. Minä yksin sunnuntai iltapäivästä ostamassa evästä seuraavalle viikolle. Edessä jälleen yksinäinen ilta, ja kukaan ei oikeasti välitä mitä minulle kuuluu. Ihminen jota pidin hyvänä ystävänä on myös kääntynyt minua vastaan jollain tapaa. Perjnataisten työpippaloiden jälkeen kyselin sen vointia eilen. Se ei koskaan vastannut. Mietin vaan, että mitä sille oikein sanoin silloin perjanataina. Lisäksi sen ei tosiaankaan tarvitse kuunnella mitään mun henkilökohtaiseen elämään liittyvää enää koskaan. Luulin, että se on mun ystävä.

Pakko yrittää hukuttautua töihin, ja harrastukseen. Ja säästää rahaa edessä olevaan lomaan. Tai no synnyinmaan reissuun. Jos mä vaan lepään, ja treenaan, niin se ei voi olla huono juttu? Edessä on isoja haasteita urheilun tiimoilta, joten voin pistää kaiken puhtini niihin haasteisiin.


Nyt tarvis päästä jonkun kainaloon!


torstai 24. tammikuuta 2013

Edelleenkin vituttaa

Tyyppi ei laittanut mitään viestiä tänäänkään, ja töissä en nähnyt kun oli vapailla. Lupasin itselleni olla nöyryyttämättä itseäni enempää, ja olin tekstaamatta mitään. Ja argh, kun pääsin kotiin niin heikkous iski, ja muotoilin sovittelu viestin. Kirjoitin, ettei elo ole oikein minkään arvoista kun sydämessä on tuska, ja suru. Siltä tuli takaisin, että se on samaa mieltä, mutta en vaikuttanut eilen töissä mitenkään ystävälliseltä. No en tietenkään ollut, koska olin pettynyt, loukkaantunut, vihainen, surullinen etc. Sitten I alkoikin mennä sille linjalle, että hänkin on surullinen, ja enkö ajatellut tätä asiaa ollenkaan? Kävihän se mielessä, että tuskin I kovin heart broken on, kun siltä mitään viestiä ole tullut, vaikka takuulla tiesi loukanneensa minua pahasti, koska lähdin pimeään, ja kylmään yöhön päästäkseni kotiin. I vastaili siis vain muutaman kerran, ja nyt siitä ei ole kuulunut mitään viimeiseen tuntiin, vaikka viimeinen lähettämäni viesti oli aivan asiallinen, ja kerroin tahtovani haluavani päästä eroon ahdistavasta tunteesta, ja tahtovani keskustella.

Mulla on todella paha mieli, ja tuntuu niin hylätyltä, ja pieneltä. En jaksaisi venyttää tätä kipua pidempään. Tyyli jolla I vastasi aikaisempiin viesteihini sattui niin sydämeen. Itse olin kuitenkin reilu, ja otin yhteyttä, ja se alkoi syyttelemään, etten muka ajatellut hänen pahaa oloaan ollenkaan. Ei kai kukaan nyt niin empaattinen ole, että voisi huolehtia muidenkin pahasta mielestä, kun itse rypee pohjalla, varsinkin kun tämä on kahden välinen asia, joista toinen on aiheuttanut sen pahan mielen. Tämä on minulle iso asia, koska tämä on minun kolmanneksi pidin parisuhteeni, ja olen ollut niin tosissani. Nyt en enää tiedä, että mitä teen, koska I on ollut niin ilkeä, ja kykenemätön sopimaan, tai ymmärtämään näkökulmaani elämään voin yleisesti. Tuntuu siltä, että keskustelisi seinän kanssa.

Nuo sen vastaukset olivat juuri niitä syitä miksi mun pitäisi sanoa sille "haista vittu" uudestaan, ja päästä siitä eroon. Asia on mulle tärkeä, ja se ei vaivaudu vastaamaan, ja sanomaan juuta eikä jaata, vaikka laitoin itseni likoon, ja olin taas se joka otti askeleen eteenpäin, ja tarjosin sovittelua. Inhoan riitelyä, ja sitä ettei toinen edes anna mahdollisuutta sopia, eikä anna yhtään arvoa minun yritykselleni korjata tilannetta.

Toisaalta pettämisepäilyt olivat todella suuri epäluottamuslause minun suunnastani. Mutta oma vikansa koska ei suostunut (eikä ole vieläkään suostunut..) kertomaan kuka se eukko on. Onhan I voinutkin rakastaa minua, mutta antamani epäluottamus ajoi sen raiteiltaan. Lisäksi vielä välillä repeily vaikean perhetilanteen vuoksi, niin varmasti sekin satuttaa I:tä tahdoin tai en. Myös viisasteluni monestakin asiasta vituttaa aivan varmasti, mutta sekin on sen vika kun ei osaa ottaa kommenttejani oikealla asenteella, ja huumorilla.

Vituttaa. Tekisi mieli huomenna bongata joku ukko, ja heittää I mäkeen kunnon syyn vuoksi, eikä vain tällaisten "pienten" ärsytysten.

Mun lähipiiri on ihan kypsä tähän tilanteeseen myös. Joten pakko purkaa tänne blogiin, koska en halua päästä eroon lähipiiristä samaan aikaan....

Kokoajan mietin että mitä se tekee nyt, ja miettiikö se minua, kuten minä mietin sitä. Mietin, että tekstaako se sille naiselle, vai menikö se jopa tapaamaan. Entä onko se kertonut kaikille, että miten kauhea tyyppi olen...

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Vitutusta

Eilen tuli riitaa salaatin pilkkomisesta, ja lisäksi I väitti mun potkaisseen sen koiraa. Mulle meni kuppi nurin, ja en enää mitenkään pystynyt jäämään samaan taloon sen kanssa. Se mökötti kolmatta tuntia salaattiepisodin jälkeen, ja en kokenut itseäni enää tarpeelliseksi. Kaikki mitä yritin sanoa kenetääkseni tunnelmaa kimposi takaisin kuin paksusta seinästä. Pakkasin tavarat kassiin, panin takin päälle, ja kävelin pienen sanaharkan jälkeen ovesta ulos kirpeään talviyöhön.

Yritin vain sanoa, etten tarkoita mitään pahaa, jos kommentoin I:n tapaa tehdä jotain. Enkä tarkoita, että oma tapani (vaikkapa pilkkoa salaattia) olisi se ainoa oikea. Asiastahan voisi vaikka keskustella, ja naureskella erilaisille tavoille. En todellakaan yritä saada ketään tuntemaan itseään kasalta paskaa, vaan jaan omia näkökulmiani asioihin, kuten olettanut aikuisten kanssa käymisen, ja dialogin alkavan, ja kehittyvän. Kai se sitten kuulostaa siltä, että tapani on oikea ainoa. No anyway, I ei tajua pointtiani vaan on verisesti loukkaantunut lähes kaikesta mitä sille sanon. En oikeasti tarkoita mitään pahaa, mutta kai mun sanomiset joskus kuulostavat vähän ehdottomilta. Sitäpaitsi mä vetoan edelleenkin kielimuuriin, ja kuinka sanon asiat suomalaisella suoruudella. Siitä ei pääse ulkomailla vietettyjen vuosien aikana eroon...

Ja sitten toi koiran potkiminen oli ihan älytön, ja I ei suostunut uskomaan, että siirsin koiraa pois tieltä nolvella. Polvi osui rintaa hitaasti painaen, eikä suinkaan polvella päähän kuten I väitti tilanteen tapahtuneen. Iso, ja kuriton koira ei mene rikki, tai traumatisoidu jos sitä rauhallisesti siirtää polvella pois tieltä. Ja kuinka sen oma väki sitä kohtelee, niin polvella siirtäminen on suorastaan silittämistä, jos mietitään eläinten reilua kohtelemista. Tämä koira episodi ei edes liittynyt salaattiin, ja tilanne oli rauhallinen, eikä mitään väkivaltaista paiskomista, tai huutamista ollut kuvioissa. Mulla on ollut koiria ihan tarpeeksi kauan, että tiedän, että miten niiden kanssa ollaan reilusti, joten tämä koira juttu loukkasi niin paljon.

Otin siis hatkat. I juoksi perään, ja uusi nimeäni. Jatkoin kävelyä. Sitä tuntui huolettavan, että tiedänkö, että missä olen. Jatkoin kävelyä, ja I ajoi autolla perään. Se sai minut puhuttua autoon yön pimeydestä, ja se vei minut bussipysäkille, mistä luojankiitos vielä meni bussi kaupunkiin, ja kotiin. Autossa en sanonut muuta kuin, että odotin iltaa niin kovasti, koska viikonloppu oli niin kiva, ja tunsin olevani onnellinen, ja rakastunut. I alkoi lässyttää jotain, mikä sai minut ainoastaan tuottamaan sanat "haista vittu.", ja nousin autosta.

Bussimatka meni tyhjässä bussissa takapenkissä nyyhkien. Kotona aukesivat hanat. Sain kuitenkin unta, ja töihinkin nousin ajoissa. Aikaa oli jopa heittää tukan vähän normaalia kivammin, ja meikkiä naamaan. Ihan vain I:tä ajatellen, siis siltä kantilta, että miettisi vähän, että kenen kanssa se seurustelee. I tuli vastaan jo heti aamusta, se sanoi hyvää huomenta, ja hymyili. Mä sanoin vain moi. Emme puhuneet mitään, mutta I hymyili minulle muutaman kerran, emme menneet lounaalle yhdessä, ja työpäivän lopussa I hermostui eräästä täysin töihin liittyvästä pyynnöstä niin paljon, että veti jutun ihan henkilökohtaiseksi inttämiseksi. En ollut kuulemma ikinä antanut erästä paperia hänelle, vaikka tasan tarkkaan tiedän sen tehneeni. Enkai muuten olisi käynyt kysymässä, että jos paperissa ollut pyyntö olisi vihdoin mahdollista kahden viikon odottelun jälkeen saada hoidettua..... I sitten vaan intti, etten ole antanut mitään paperia alaistensa edessä, ja teki työasiasta täysin henkilökohtaisen.

Siitä ei ole kuulunut mitään koko päivänä siis. Ärsyttää, että kokoajan odotan, että se ottaisi yhteyttä, ja kaikki olisi niinkuin joskus oli, ja olisin taas onnelinen. Itse en meinaa alentua laittamaan viestiä. Mulla on niin loukattu olo, ja nyt tekee hyvää vain elää hetki omaa elämää, ja suoriutua tästä työviikosta, joka jo itsessään on aivan kammottavan raskas. Perjantaina mennään työporukalla juhlistamaan tämän viikon saavutuksia, ja tuntuu siltä, että voisin vetää pienent kännit.

I on niin ärsyttävä. Se saa minut tuntemaan, että olen itse väärässä kaikessa, ja kokoajan saisi olla miettimässä sanomisiaan, ettei toinen vaan tunne itseään idiootiksi. Keskustelutaitoja sillä ei. Suuttuessaan se ei osaa yhtään itse tulla vastaan, vaan minä saan madella sen edessä tunti tolkulla, ja se saattaa hieman leppyä kahden tunnin jälkeen. Se, että mä yritän olla super kiva, ja ihana on todella kuluttavaa, ja tappaa mun omaa persoonallisuutta pala palalta.

Jotenkin toivon, että asiat vielä saataisiin puhuttua, mutta what for? Että voin madella sen edessä lisää, ja istua hiljaisuudessa sen sohvalla puolet viikostani?

Mitäköhän vittua tässä seuraavaksi tapahtuu?

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Sitä samaa

Olen ollut viimeisen viikon vähän hormoonipöllyissä, mutta ei yliherkkyys nyt pelkästään hormooneistakaan johdu. Kyyneltä pukkaa pintaan vähän turhan tiuhaan tahtiin, ja olokin on aika perseestä.

Tavallaan I:n kanssa menee ihan seesteisesti, mutta pinnan alla kytee kuitenkin muutamat ikuisuus kädenväännöt mm. lapset, toiselle naiselle tekstailu, ja ajankäyttö. Mä en jaksa tapella, ja olenkin kääntänyt kommentointini rakentavaksi kommentoinniksi. En siis tarkoita pahalla, ja tätä alleviivaan, vaan kommentoin siksi, että välitän. En ole mitenkään vihainen kommentoidessani, vaan ihan hyvillä mielin. Voin keskustelun kiristyessä heittää vaihteen vapaalle, ja alkaa puhuman jostain ihan muusta.

Asiat vaan eivät koskaan saa minkäälaista päätöstä. I ei ota mitään kommenttia minulta liittyen lapsiin, tai ajankäyttöön. No mitäpä minä olisin ehtinyt kahdeksassa kuukaudessa observoimaan. Ja mitäpä minä mistään tietäisin, kun ei ole lapsiakaan. Toki nyt tiedän, että millaiseksi en tahdo nähdä lapsieni kasvan, ja että äitimuorini sotilaallinen komento oli oikeastaan vaan meidän lapsien parhaaksi. Tosin olisi se voinut enemmän pistää meitä kotitöihin, mutta ehkä varhain aloitettu työura hevostalleilla korjasi kasvun suuntaa oikeaksi. Mutta se siis vituttaa, että I ei reagoi mitenkään parannusideoihini, vaikka haen vain yhteistä hyvää, ja lapsillekin tulisi hyödyksi tajutam ettei kaikki pyöri heidän napojensa ympärillä. Käskee vain olla puuttumatta, eikä anna mitään palautetta, että josko jokin toinen tapa hoitaa asioita voisi olla kokeilunarvoinen.

I:llä vaan ei ole aikaa seurustella. Vaikka se kuinka sanoo, että tahtoo olla vain minun kanssani, niin mä en oikeasti usko, että sillä on paljoakaan mielenkiintoa jatkaa kaltaiseni vaikean (ja kovaa vauhtia ilkeän "äitipuolen", alan niin ymmärtää tätäkin puolta uusperheiden hankaluuksissa, kun lapsia voi kasvattaa niin monellakin tapaa näköjää) ämmän kanssa. En ole tyytyväinen siihen muutamaan tuntiin viikossa mitä meillä on yhteistä aikaa. Viikkoni kohokohta ei todellakaan ole koko viikoksi ruuan ostaminen marketista. Siis I:n perheen, ei mun talouden. Kuumat deitit pakastealtaan äärellä...any takers?

 Sitten istutaan sohvalla, ja I näppää viestiä kaverilleen (joka ei kuulemma ole yhtään I:n tyyppiä, eikä I koe fyysistä vetovoimaa, on lihava, ei käy töissä, ja hengaa jonkun gansterien kanssa...), ja minä mietin, että mistäköhän sitä alkaisi sitten keskustelun, kun standardi vastaus on "hmm". Tässä vaiheessa mulla yleensä alkaa niitä kyyneleitä puskea pintaan, kun mietin, ettei ole mitään keinoa saada I:tä lopettamaan sen ämmän kanssa tekstailu. I ei tunnu tajuavan, että se eukko tasan tekstailee siksi, että se tahtoo kikkeliä, eikä usko nuoremman Alman olevan vakavasti otettava kumppani himoitsemalleen miehelle. Ja tokihan se varmaan myös jäykistää sitä kikkeliä vähän, että Alma on suunnattoman mustasukkainen, eikä osaa peittää sitä mitenkään. Miten hitossa saan itseni rennoksi, ja lopettamaan mustasukkaisuuden näyttämisen? Mut joo, ei ole keinoa saada I lopettamaan, ja mitä enemmän saan slaagia, sitä enemmän se ahdistaa I:tä, ja sitä kauemmaksi se pakenee minulta.

Kello 23 (I:tä vituttaa kun haluan niin aikaisin nukkumaan, tunnen siitä huonoa omatuntoa kun en jaksa notkua yli puolen yön, kun aamulla on töitä, ja mun elämä vaatii kunnon unet) alan kammetta suihkuun, ja nukkumaan. Viimeisen parin viikon aika olen tyytynyt antamaan poskihoitoja, koska se on se mitä parhaiten parisuhteessa osaan (luin iltiksen sivuilta artikkelin virheiden välttämisestä parisuhteessa, ja mun summeri piippasi suunnilleen joka kohdassa...mutta suhteeseen tarvitaan kuitenkin kaksi osapuolta...). En ole jaksanut vaatia itselleni mitään. Paitsi eilen, kun I pääsi yllättämään. Ei mua olisi tarvinnut nuolla, koska en ole sheivannutkaan muutamaan viikkoon motivaation puutoksen takia. Oli jotenkin tosi vaikeaa rentoutua, ja pelotti jos olenkin alkanut emotionaalisesti erkaantumaan I:stä. Sain kuitenkin peloista huolimatta aika helposti. Ja oli yksi parhaista suuhoidoista ikinä, olisin varmaan huutanut ääneen, mutta teinit olisivat tietenkin heränneet. Tai noi toinen kävikin ryskäämässä vessan oven kanssa, joka hieman tietenkin laski tunnelmaa, varsinkin kusen liristessä pönttöön kesken herkän hetken.

Ongelma tässä onkin, että mä kuitenkin välitän. Toinen ongelma on se, että I on niin itsepäinen, ettei se kiusallakaan kuuntele mitään mitä sille sanon, tai tee mitä toivoisin. Itsepäisyys ajaa mut oikeasti raivon partaalle, ja saatan jopa menettää malttini. Yritän kuitenkin olla vajoamatta niin alas. I:n pitäisi sisäistää, että  en arvostele hänen valintojaan, vaan välitän hänestä oikeasti, ja tahtoisin nähdä hänen elämänsä paremmin organisoituna. Ja tietenkin itseni siinä elämässä sellaisena henkilönä joka otetaan tosissaan, ja jonka mielipiteellä on painoarvoa.

Pakko kai se on alkaa uskoa, että vanha koira ei opi uusia temppuja. Ja pakko uskoa, että Almasta ei ole parisuhteeseen. Kunpa vaan osaisin antaa joskus periksi, mutta kun en osaa.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Ahdistuksia

Olen pettynyt miehiin. Kaikki ne on lopulta ihan paskoja, ja täysin mahdottomia käsitellä. Onko mulla vaan liian älyttömät vaatimukset, vai onko miessukupuoli oikeasti niin mätä, kuin miltä se vaikuttaa?

I on ollut jääkylmä viime viikosta lähtien. Välillä kaikki tuntuu samalta, kuin ennenkin, mutta pääasiassa minä yritän pitää keskustelua elossa, I:n ynähdellessä vastauksia. Se tekee myös kaikki aivan päinvastaisesti (siis en tosiaankaan yritä määrätä kaikesta, vaan keskutella, ja miettiä voisiko arkea pyörittää toisin...), kuin mitä minä haluaisin, ja ihan salettiin siksi, että se ärsyttää minua. Kaikki muut tuntuvat menevän minun edelleni, ja tuntuu, että joudun taistelemaan huomiosta jopa koiran kanssa (joka muuten saa paljon enemmän huomiota, ja hellyyttä, kuin minä..). I halveksii työtäni, ja epäilen sen olevan kateellinen eduistani, ja työajoistani. Meidän tulisi työskennellä yhdessä kohti samaa maalia, mutta I ei ota vakavasti mitään mitä sanon, eikä tee mitään mitä siltä pyydän, vaikka asia olisikin tärkeä.

Kärsin tarpeeksi tappavasti hiljaisuudesta, ja monologeista blogia edeltäneessä elämässäni. En jaksa hiljaisuutta, enkä itsekseni keskustelua. I kuulemma juuttui keskustelemaan silloin jouluna tämän näisen kanssa tekstiviestitse. Miksei se voinut keskustella mun kanssa kun olin jopa samassa huoneessa? I sanoi myös, että nainen on vain hyvä kaveri. Niin sanoi exäkin siitä naisesta kenen kanssa se päätyi vääntämään mukuloita, kun kyselin, että miksi yhtäkkiä alkoivat jatkuvasti tajuudet laulaa läppärien, ja puhelimien välillä. Mä en oikeasti ole niin sinisilmäinen, kun I kuvittelee. Mä olen käynyt tän kaiken jo läpi aikaisemmin. Nainen tekstaili tänäkin viikonloppuna. I vaikutti vittuuntuneelta, kun kyselin ihan ilman sarvia, ja hampaita, että laittoko mukulat viestiä. Sillä kertaa laittoivat.

En tahtoisi kuulostaa mustasukkaiselta hullulta, mutta mitä muutakaan voin tehdä, jos epäilyttää I:n jauhojen puhtaus. Teen kaiken parisuhdetta tuhoavalla tavalla, ja tiedän I:n olevan ärsyyntynyt mun edesottamuksista komentelevana, ja ailahtelevana kyttääjänä. Mä tahdon vain olla onnellinen, ja turvassa. Mä en jaksa tapella huomiosta. Lauantaina kävimme marketissa.. Kävelimme kauppaa sisään,ja I:lle tuli viesti. Näin naisen nimen kun varovasti kurkistin. Kaikki musteni hetkeksi, ja kuljin kaupassa omia polkujani (I tuli jossain vaiheessa kysymään, että mikä nyt on vinossa. En jaksanut alkaa naukua sen naisen viesteistä, ja tehdä itseäni enempää naurunalaiseksi), koska tuntui niin voimattomalta. En pysty tilanteelle mitään. Jos I tahtoo tekstailla, niin minkä minä sille voin. Miehet on just tuollaisia itsepäisiä kyrpiä.. Pysähdyin ravintolisien luokse, ja näin raskaanaoleville tarkoitetun lisän. Jotenkin vain ratkesin ihan täysin. Tuntuu, että mä vaan hapuilen ympäriinsä, ja kohtaan pettymyksen toisensa jälkeen, kun muilla on elämässä vakautta, ja turvallisuutta. Mä olen jo tarpeeksi vanha, että joku tulisi, ja tahtoisi perustaa perheen mun kanssa. Jos tässä vielä menee muutamakin vuosi, niin voin joutua hyväksymään ties minkä turjakkeen, ja 20 eri naisille tehtyä lasta.


Kai se vika löytyy minusta, ja miesmaustani. Ja siitä, että olen helposti kiintyvää sorttia. Tavallaan vielä uskon meihin pariskuntana. Se onkin se mun heikkous. Optimismi, ja usko ihmisten hyvyyteen. En tahdo antaa periksi. Välitän niin kovasti, vaikka moni asia onkin paljastunut pulun paskaksi kahden kuukauden aikana. Ja I ei oikeasti ollutkaan kiinnostunut terveellisestä elämästä minun esimerkkiä noudatten, ja se dokaa paljon enemmän kuin antoi ymmärtää. Koiraansa sillä ei ole mielenkiintoa kouluttaa, ja edes tietää koirista enempää. Se ei sittenkään ole niin kiinnostunut niistä asioista jotka tekivät siitä mielenkiintoisen. Ja nyt vielä vaikuttaisi, että se pitää peliä toisen naisen kanssa, vaikken olisi sitä I:stä uskonut. Varsinkaan (anteeksi omakehu!) kun on saanut Alman kaltaisen päiväunen sänkyynsä, ja rinnalleen.

Olen ollut tänään aivan alamaissa, kun en tiedä, että mitä mun pitäisi tehdä. Olen ihan varma, että I suunnittelee lapikkaan heilautusta. Itsestäni ei ole siihen. Olen säälittävä takertuja. En vain jaksaisi olla se ikisinkku, ja kulkukoira enää. I puhui tänäänkin, että tulevaisuudessa mun pitää ottaa eväät autoon aamulla, etten ole niin nälkäinen, ja äkäinen ennen varsinaista aamupalaa. Niin, ei mulla oo autoa, eli se tarkoitti sen autoa tulevaisuudessa. Se hymyili mulle tänään samalla tavalla, kuin joskus kauan sitten. Minä hymyilin takaisin. Kaikki oli hetken niinkuin ennenkin.


tiistai 1. tammikuuta 2013

Uusi vuosi

Joulut on juhlittu, ja vuosi on vaihtunut. Molemmat tapahtuivat hieman kireissä tunnelmissa. Tuntuu ettei tästä suhteesta ole oikein muuhun, kuin orgasmeiksi. Olen kuitenkin rakastunut, ja en tiedä, että mitä mun pitäisi ajatella.

Eilen otin yhden häirinneen asian puheeksi. I on tekstaillut jonkun kanssa läpi joulun pyhien. Olen kumikaulaillut sen verran, että viesteissä mainittiin tyttöystävä, ja kutsu aamupalalle, muttei oltu varmoja, että jos minä olen paikalla. Tsekkasin naisen fbsta, ja meitä ei ole esitelty koskaan. Eikä tää oo mikään eksänsäkään kaveri. Eilen sitten kysyin, ette kelle se tekstaa, kun tuntuu kovasti olevan asiaa. I suuttui kysymyksestäni, ja nyt olen aivan varma, että jotain salattavaa on. I kuvaili naisen hyväksi ystäväksi, jonka kanssa sähläsivät teini-iässä. Jännää on kuitenkin se, että I ei ole maininnut tyypistä koskaan, vaikka muista ystävistään on puhunut vaikka mitä. I näytti myös tekstiviestikeskustelun lopun missä toivoteltiin hyvää uutta vuotta. I:n mielestä ne oli aivan viattomia viestejä, mutta mun makuun kyllä aikamoista flirttailua molemmilta, ja selkeästi alleviivattu molempien osalta, että nainen on sinkku

Vituttaa niin rankasti. Vituttaa se, että menin saamaan tämän mustasukkaisuuskohtauksen, ja vituttaa, että näytin, että en luota omaan statukseeni I:n rinnalla. Vituttaa, että olen näköjään menettänyt itsekunnioitukseni myös.

Miksei I vain voi luottaa, että olen  todellakin hänen kanssaan, eikä sen tarvitse katsella muihin pöytiin. Tässä haisee ihan selvästi se, ettei se usko kolmekymppisen suomalaisensa pysyvän kuvioissa kovinkaan pitkään. Minuun voi yllättäen luottaa 100% koska tunteet on nyt pelissä niin vahvasti, ettei muiden kanssa pelailu tule mieleenkään. No paitsi eilen chattailin kostoksi Yn kanssa ihan tavis asioista, ja kerroin myös I:lle mitä teen. Mut Y:n kanssa ei olla edes pantu vuosikausiin, joten ei se oo enää fuck buddy. Ja meillä ei ollut mitään romanssia ikinä.

Tänä vuonna voisi panostaa itsekunnioitukseen, ja tenttiin asenteeseen! Hyvää alkanutta vuotta, vittu!