tiistai 4. joulukuuta 2012

Haamuja

Oma asuntoni on 99,9% minun. Kaikki on minun. Tavaroille on tarinat, ja oma historiansa, ja niihin tarinoihin ei kuulu entisiä miehiä, tai historiaa yhteisestä kodista.

Kävimme läpi I:n jouluvarustusta. Säkistä putkahteli esiin kaikenlaista härpäkettä menneiltä vuosilta. Sellaista kamaa mikä ei takuulla ole koskaan ollut I:n ostoslistalla. Käytin myös salaattiottimia, joita I ei tiennyt omistavansa. Lauantai iltana katselimme vanhoja kuvaalbumeita. Joo, I oli päissään. Kuvissa vilahteli exiä, ja kuvia yhteisiltä lomilta, ja tapahtumista. Itse olen poistanut lähes kaikki kuvat avomiehestäni. Muutaman kuvan jätin, koska se on kuitenkin historiaani. En koe kuitenkaan tarpeelliseksi käydä katselemassa kuvia meistä, ja muistella sitä mikä kaikki voi mennä vikaan. Tuntui, että kuvien poistaminen mahdollisti kipeistä asioista toipumisen, ja elämän jatkumisen.

Toki ihmiset ovat erilaisia, ja tarvitsevat erilaisia asioita toipuakseen. Minulle se tarkoitti yhteisten asioiden, ja tavaroiden hylkäämistä, ja vanhan taakse jättämistä. I:lle materia ei ehkä niin merkitse, ja tavara on vain tavaraa ilman muistoja.

Kuitenkin minua jollain tasolla satuttaa, että nurkissa pyörii exän krääsää. Ja lauantai iltana katsellaan kännipäissään vanhoja kuvia, kuin kaihottaisiin vielä jotain menetettyä. En myöskään tahdo mitään "perinteikästä" joulua entisen avovaimon valitseminen koristeiden keskellä. Tahdon jättää oman käden kädenjälkeni meidän jouluun. Mutta ehkä ne koristeet eivät merkitse I:lle muuta kuin joulua. Kerroin kuitenkin kamoja penkoessa (varmuuden vuoksi), että koristeet ovat risan, ja surullisennäköisiä. Ja I päätti ostaa uusia pian. Hohohoo.

Vielä en tiedä, että miten voisin ilman mustasukkaisia vibaa ilmaista, että ne kuvat voisi pitää sielä albumissa tai tunkea jonkun torttuun. Olen kuitenkin edelleen yhtä epäkypsä, ja lapsellinen kuin ennenkin.