keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kriisi vol1

Sama ilta seuraa toistaan. Saavumme I:n luokse, hän alkaa kokkaamaan, minä juon kahvia, ja luen puhelimesta uutisia. Illallisen jälkeen käydään tupakalla, ja teinit ravaa edestakaisin kyselemässä isältään ties mitä. Yritän avata suuni olohuoneessa, ja viritellä keskustelua, mutta toinen mukuloista alkaa huutaa puheeni päälle.Olen nähnyt nämä sarjat jo, ja kaivan puhelimen kassista. I möksähtää, koska en ole sosiaalinen. Mennään 11 aikoihin suihkuun, ja nukkumaan, ja koira on taas päässyt lapsien avustuksella sänkyyn nukkumaan. Punkka haisee koiran perseelle, ja on täynnä karvoja. Vituttaa, koska olen toivonut vain noin sata kertaa, että piskiä ei tarvis päästää sänkyyn nukkumaan, ja teineille voisi teroittaa makuuhuoneen oven sulkemisen vielä uudemman kerran. Harrastamme hyvää seksiä noin 40 minuuttia, ja käymme nukkumaan.

Kävimme eilen melko vakavan keskustelun. Olen usein pahalla tuulella I:n luona. En voi kiistää, etteikö se johtuisi teinihirviöistä  lapsista. Kaipaan omaa aikaa, aikaa meille kahdelle. En tahdo vajaan kuuden kuukauden jälkeen jämähtää tällaiseen arkeen. Seksi, ja läheisyys on taattu, mutta koska meillä on aikaa kokea yhdessä, viettää edes hetki kaksistaan, niin ettei puhelimesta kuulu vaatimuksia, ja asetettuja aikatauluja. Tahdon jotain suunnitelmia tulevaisuuteen, jotain mitä odottaa. Kuuden kuukauden jälkeen tahtoisin joskus tuntea itseni tärkeäksi, ja etuoikeutetuksi, enkä vaan odotella sohvalla, että talo hiljenee, ja jäljelle jää vain me kaksi, ja takkatuli vartiksi ennen nukkumaanmenoa.

Ymmärrän, että I on lasten isä, ja ainoa huoltaja. Äiti ei ole kuvioissa omasta tahdostaan, eikä lapsetkaan sitä näytä kaipaavan. I:n huomiosta taistelee siis kaksi teiniä, Alma, ja koira. I on töissä 40 tuntia viikossa, joten mahdollisuudet saada enemmän aikaa Almalla ovat aika marginaaliset. Ymmärrän, että I:n pitä pitää huolta tenavistaan, ja olla läsnä isänä, eikä vain huidella tyttöystävänsä kanssa ties missä, tai heittää muut ulos olkkarista, kun minä olen paikalla. 

Mulla on vaikeaa töissä. Töiden jälkeen yleenä väsyttää, ja vituttaa. Toki olen lapsille (tai tällä hetkellä vain toiselle,  erään viime viikkoisen episodin johdosta...) ystävällinen, ja yritän kysellä kuulumisia. Välillä en vain jaksa. En aina jaksa puhua työkavereillekaan bussissa töiden jälkeen. Lisäksi mun työvaikeudet, ja muut painiskelut erinäisten motivaatio-ongelmien, ja huoli alkoholin kulutuksesta eivät oikein ole 13-vuotiaan, eikä vanhemmankaan matskua. Joo, mun pitää päivittää tietoni teini-ilmiöistä, niin voisin keksiä jotain muuta juteltavaa, kuin ahdistus työstä.

I sanoi eilen, ettei näe suhteen menevän pidemmälle, koska olen äkäinen, ja väsynyt. Vai sanoiko se sittenkin, että tapani kommunikoida ei jätä toiselle varaa puolustautua, vaan kertomani asiat ovat absoluuttinen totuus, ja that's it. I kuulemma tuntee itsensä tyhmäksi seurassani, koska pidän mielipidettäni, ja tapaani elää ainoana oikeana. Aika nihkeä kommentti, joka puraisi minua aika kipeästi. En ole tätä tiedostaen tehnyt, eikä tästä ole kukaan maininnut näin selvästi ennen. Miten mä muutan tapani? En tahdo menettää sitä mitä mulla on? En I:tä! 

Mitä mä teen? Olemme onnelisia, kun meillä on joku pieni kulma joskus, million on vain me kaksi. Sunnuntaina silä oli kolme tuntia aikaa minulle töiden jälkeen, ja tein illallisen, ja harrastimme mahtavaa seksiä. Sitten se lähti. Olin niin onnellinen maanantaina, ja leijuin pilvissä unelmoiden ties mistä, ja niiden hääkellojen kolistessa pään sisällä. Tiistaina alkoi ärsyttämään iltapäivällä, ja tiesin, että olen taas sen luona vaikea, ja väsynyt.

Olen miettinyt, että vedänkö pahan tuuleni överiksi siksi, että saisin huomion itseeni, kun olemme I:n luona? Kun kiukuttelen, niin I on kanssani, eikä mun tarvitse jakaa I:tä lasten kanssa,

Mutta joo, tämä tilanne on sellainen, mitä en tosiaakaan ollut etsimässä. Kuitenkin tässä sitä ollaan, ja en minä ainakaan ole ihan vähällä luovuttamassa. Tää homma saadaa toimimaan, mutta muidenkin kuin minun tarvitsee ajastaan joustaa. Annan paljon omasta ajastani suhteelle, ja I:n luona oleilulle. Toki mun aika nyt ei ole niin tärkeää, koska mitä muutakaan mä tekisin? Motivaatio-ongelmien takia, mulla on jäänyt vähän kaikki tekemättä viime aikoina.

Alma ei suosittele tällaista tilannetta kellekkään, mutta on itse näköjään tarpeeksi hullu tähän kuvioon. Kuviota vaan ei kohta ole lainkaan, jos mieli ei muutu pirteämmäksi, ja alan olla joskus väärässä, enkä vain uppiniskaisesti aja omaa mielipidettäni, niin, että toinen tukahtuu. Mutta kyl joo pitäs olla vähän munaa I:lläkin, eikä antaa mun vetää ihan överiksi kaikkea. 

Mottoni on aina ollut, että "Alma on aina oikeassa.",  ja nyt tätä motoa vissiin pitäisi kai hieman hioa, ettei touhu mene pipariksi, kun on joulu, ja kaikki tulossa. Voi veikkoset mikä soppa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti