perjantai 4. toukokuuta 2012

Vilkuilua

Jos en ole aivan idiootti, niin uskallan kirjoittaa, että I kyttää entistä enemmän töissä. Siis en voi olla huomaamatta, kun itsekin kyylään sen suuntaan. Ja kun se kävelee vastaan, niin se näyttää vähintäänkin siltä, että otin siltä poskeen viime lauantaina. Ilme on niin muikea, ja mä en taas tiedä, että mihin katsoisin, ja lopulta päädyn vilkuilemaan virnuillen sen suuntaan.

Siis kun vertaa tapaukseen PP, niin I:n ilme on aivan erilainen, ja ihan yhtä kiinnostunut, kuin aikaisemminkin. Kun PP meni vain ohi vaikeasti vilkaisten, niin I tapittaa ihan suoraan päin naamaa, ja hymyilee. Mutta ei se tosiaan ole tehnyt mitään muuvia kuitenkaan. Tai no itse olen ollut vähän jäykkänä, että tuskin se ainakaan rohkaisee sitä tekemään mitään. Ja lisäksi tilanne töissä voisi mennä melkoisen hankalaksi, jos tässä jotain kummempaa alkaisi säätämään. Se on kuitenkin esimiesasemassa, ja itse en ole. Se ei ehkä siksikään tee mitään, ja saattaa odottaa multa jotain responsia.

Tänään kuitenkin sain oltua rentoa, ja mukava. Pakotin itseni asioimaan sen työpisteelle, ja moikkasin reippaasti ensimmäisenä, ja jutustelin mukavasti kaikesta tavallisesta. Pelotti kamalasti, mutta tilanne meni tosi hyvin, ja oli voittajafiilis, kun lähdin menemään takaisin omiin hommiini. Koko ajan I katsoi silmiin. Minäkin katsoin, ja hymyilin.

Mitä ihmettä mä nyt tässä teen? Uskallanko kysyä, että miten se selvisi viikosta? En halua ryhtyä mihinkään ahdisteluun, jos vaikka yhtiöllä on jotain sanottavaa. Toisaalta me ollaan aikuisia, ja mitä sitä kukaan tunteilleen voi?

Onko tässä nyt jotain ilmassa, vai lentääkö mulla taas mielikuvitus? Vähän jotenkin hölmöä näin viikon jälkeen ottaa yhteyttä, onko?