keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Masentaa

Tama nyt on taas tata hormonisidonnaista masentelua, ja osa elamaa, eika pitaisi ottaa niin vakavasti, mutta otan kuitenkin. Masentelu alkoi jo eilen, kun raivasin puhelimesta tarpeettomia numeroita pois. Jaljelle jai 30 numeroa, mihin lukeutui myos taxiaseman, tyopaikan, ja laakariasemien numeroita. Puhelimen muistissa oli entisia hoitoja, vanhoja kavereita, maasta muuttaneiden ystavien vanhoja numeroita, ja jonkun miehen numero, jonka omistajasta ei ole mitaan arvausta. Olo tuntui yksinaiselta, eika tilaa yhtaan helpottanut, kun kavaisin puhelinkaupassa kysymassa neuvoa eraaseen asiaan puhelinnumeroiden siirtoa koskien, ja asiakaspalvelija tokaisi, etta kontaktien siirtaminen kestaa ikuisuuksia, jos yksitellen napyttelee. No maatunnuksineen, ja sukunimineen mulla meni nailla nakkisormilla naputellen 20 min bussimatkan verran... Kai se jollekkin on iaisyys.

Olin juuri saanut toissa itseluottamuksen nousujohteiseksi, kunnes eras kollega kavi rajahtamassa mun silmille kesken lounaan, ja kaikkien ihmisten ymparoimana. Kysymys oli vaarinkasityksesta, ja luulin varmistaneeni ongelmallisen asian. Tapa jolla nainen kavi riehumassa kesken lounaan ihmisten keskella oli kaikkea muuta, kuin ammattimaista, ja tavallaan minulla ei ole mitaan havettavaa, koska kuvittelin toimineeni oikein. Toinen tyokaveri vieressa lohdutti, ja kaski olla valittamatta. Naama punaisena siteen pakenin ulos tupakalle, ja paatin pitaa lyhyemman lounaan, etta saan rikkeeni sovitettua. Onneksi pokka piti itse tilanteessa, ja pyysin anteeksi, ja sanoin asian olleen vaarinkasitys, ja eukko vaan jatkoi jankkaamistaan. Taman eukon kanssa on ollut ongelmia ennenkin. Jo ennenkuin paadyimme samaan tiimiin olin varuillani tyypin kanssa. Kaksi viikkoa sitten se vittuili minulle muiden ihmisten edessa, ja sai minut huonoon valoon. Silloin pillahdin itkuun aivan avoimesti, ja mun laheisin tyokaveri sitten lohdutti. Toki teen virheita, koska olen uusi tiimilainen, ja epavarma, eika ainakaan yhtaan helpota, jos niiden virheiden tekemista tarvitsee kokoajan kusi sukassa pelata. Olen yrittanyt olla mukava, ja kuunnella sen turhanpaivaisiakin ohjeita, ja hymyilla, ja nyokytella ymmartavaisesti, ja pari viikkoa menikin hyvin. Ok, taa voi olla vainoharhaista, mutta mulla on sellainen fiilis, etta taa voisi jo kohta menna tyopaikkakiusaamisen piikkiin, koska kaikissa yhteisissa projekteissa mulle napsahtaa aina ne paskimmat nakit, jos se saa tyonjaosta paattaa. Pitaa yrittaa vahan kuulostella, etta miten se kohtelee muita. Minusta se ainakaan tykkaa, vaikkei edes tunne minua ihmisena. Kai se kuvittelee, etta laittaa minut "ruotuun" kun olen mita olen, ja on itse joku ylijumala. Otan taman ehka liian henkilokohtaisesti, mutta silta saamani kohtelu tuntuu. Ei ammatimaiselta, vaan nimenmaan henkilokohtaisena nyppimisena.

Tallaisina paivina sita vaan tahtoisi halin, tai kaksi. Palatessaan lannistuneena toista hiljaiseen kotiin, ja tuntee, etta tama on vaan sailtyspaikka minulle tyovuorojen valissa, niin ankeat ajatukset ottavat vallan niin helposti. Elamassani tarkeinta on minulle minun tyoni. Tyo jota olen halunnut tehda niin pitkaan, ja sitten siella olosta ei nauti, ja pelkaan, etta saan potkut, koska tama osaava ylijumala ei pida persoonastani, ja mokista tehdaan kauhea numero. Varsinkin kun emme ole mitaan aivokirurgeja, eika virheet aiheuta rahallisia tappiota, tai henkilovahinkoja, niin virheen paisuttelu tuntuu jotenkin naurettavalta.

Nyt on jotenkin tyhja olo. Ei huvittaisi menna toihin, sairaaksikaan ei kehtaa heittaytya. Kotiin ei voi jaada tosiaankaan makaamaan, koska taman ei pitaisi olla mikaan maailmaluokan issue. Ironista, etta juuri kun paatin alkaa yrittaa viela enemman toissa, ettei kukaan saa mitaan valitettavaa mistaan, niin itseluottamus romahtaa taas, ja sahlaan kahta kovemmin. Kai sita pitaa vain jatka yrittamista, olla hiljaa, ja nyokkailla hymyillen. Leuka rintaa, ja sita rataa.

Miesten kanssa ei tapahdu mitaan. Nettideitit ei innosta. Olen taas huomaamattani uudessa elamanvaiheessa, jossa en varsinaisesti edes tarvitse miesta, ja olisi aika pelastaa kaverisuhteeni, ja etsia uusia kavereita, ja matkustella. Kaikki olisi niin hyvin, jos toissa ei tarvitsisi kokoajan olla varpaillaan, ja pelata, etta saa virheiden tekemisen takia potkut, ja elamaa alkaa menna syoksykierretta. En vain tieda, etta miten mun pitaisi olla tyopaikalla, etten saa ketaan sekoamaan, ja pidan itsenikin jarjissani.

Perhetta on ikava. Kaariydyin aidin ostamiin vaatteisiin, kun saavuin kotiin, ja keitin kupin kaakaota. Olo ei varsinaisesti parantunut, koska tuli ikava laheisimpia ihmisia. Tavallaan tekisi vain mieli nostaa kadet ilmaan, ja palata kotimaahan. Tyollistyisin melko varmasti nopeasti, ja rakkaat ihmiset olisivat lahella. En kai ma luovuta heti, kun on vahan vaikeaa? Pahemmistakin tilanteista on selvitty, joten miksei tastakin? Menneisyyteen, ja niihin kauniisiin muistoihin vanhasta elamastani en kuitenkaan voi palata, joten katse pitaa fiksata tulevaisuuteen, ja miettia, etta miten rakennan kauniin tulevaisuuden itselleni, ja mita asioita minun pitaa muuttaa itsessani, etta saavutan sen.

Ei kai mulla muuta...

Eikun onpas. Tapaan lauantaina K:n, ja sen kaverin, ja meilla on kaikkia kolmea koskeva suunnitelma illaksi. Taa nyt ei ole yhtaan tervetta kaytosta taaskaan, mutta kerranhan tassa vain eletaan, ja kaikkea pitaa kokeilla ainakin kerran. Tavallaan odotan, etta mita ilta tuo tullessaan, vai kaskenko miesten panna toisiaan, ja otan taksin kotiin. Mulla on tiukat saannot asioiden kanssa, ja tahdon itse olla tilanteen johdossa, ja saavana osapuolena, en antavana. Jos homma alkaa yhtaan menna tukasta ohjailuksi, lapsimiseksi, tai pyyntojani ei noudateta, niin vedan kamppeet niskaan, ja lahden menemaan. Etta sopii toivoa, etta tyhmyys ei tiivisty joukossa, vaan mulla on kaksi herrasmiesta kasissani, ja ikimuistoinen kokemus. Ai kauheeta.

Sit ei o muuta.