perjantai 7. lokakuuta 2011

Vihdoinkin

Olen vähän enemmän stalkkaaja, kuin kuvittelinkaan. Näin PP:n aamukahvilla ohikulkiessani, ja katsoin kelloa. Yritin arvioida sen lounastunnin ajankohtaa., ja asemoin itseni sen kulkureitin lähistölle. Tämä poiki sellaisen tuloksen, että näin sen kollegoita olevan menossa lounalle, ja takaisin, ja yhdistelin päässäni, että kuka on mitenkin kauan, ja missä järjestyksessä palaavat, ja PP pääsee ruokailemaan. Arvoini osui vain vartin alle oikeasta. Itse siis olin mennyt jo vähän aikaisemmin välttääkseni stalkkerimaiset vibat.

Istuin tupakalla aivan yksin, kun PP sitten tuli sinne. Juttu ei kangerrellut yhtään, ja molemmat ainakin esittivät olevansa okei. Koska ilma oli kaunis, niin istuin melkein koko lounaan ulkona (ja ehkä vähän stalkkausmeiningillä...). PP sitten palasi jossain vaiheessa sinne, mutta ainoastaan vieressäni oleva paikka oli vapaana. Se selvästi epäröi, mutta laski perseensä sitten viereeni. Muut lähtivät, ja olimme jälleen kaksin. Jotenkin oli sellainen ilmapiiri, että molemmat olisivat halunneet sanoa jotain, muttei mitään järkevää tullut mieleen. Juttelimme sitten muista asioista, ja välillä kun katsoin sitä silmiin, niin jotenkin niissä silmissä oli sellainen lempeä välähdys. Joo, toiveajattelua, muttei se ainakaan ilmaissut syvää inhoa minua kohtaan, vaan ainakin esitti mukavaa miestä. Viikko sitten alulle saatettu jäätyminen on nyt ehkä sulanut, ja olemme nykyään vähän muutakin kuin vain kollegoja keskenämme. Tein sitten lähtöä takaisin sisälle, ja nousin ylös. Jotenkin mä vaan jäädyin, ja pyin siinä sen edessä hetken. Se ei sanonut mitään, mutta jotenkin tuntui, että se odotti mun sanovan jotain, koska näytin siinä pykiessäni, että olen jostain avautumassa. Sitten vain sanoin heipat, ja kipitin takaisin sisälle. Tein ihan samanlaisen poistumisen sen luota viime lauantaiaamuna. Olen jotenkin niin epävarma, enkä uskalla näyttää minkäälaisia tunteita. Helpompi vain karata kylmästi. Jotain mun olisi pitänyt sanoa. Jotain hauskaa, ja lämmintä, ja ehkä vähän vihjailevaa. Mä voin tehdä sen sitten ensi viikolla, en stressaa loistavien repliikkien poissaolosta yhtään tänä viikonloppuna. En suostu.

Mä en tiedä siitä oikeastaan niin paljon kuitenkaan. Sillä on poika. Se on isä. En tiedä, että koska se on eronnut, ja mikä sen elämäntilanne virallisesti on. Lapsi on kuitenkin tehty vähän päälle parikymppisenä. Se ei välttämättä etsi naista (eikä miestä, lol.), vaikka fb:ssä sillä onki yleisessä jaossa tieto siitä, että se on sinkku. Lapsellinen ihminen on aivan muissa asetelmissa parisuhteiden, ja säätöjen kannalta kuin tällainen huithapeli, ja lapseton sinkku. Erilaiset elämäntilanteet, ja lähtökohdat. Että vaikka sillä olisikin jotain mielessä, niin tuskin se ryntäilee mihinkään aivan holtittomasti.

Ainakin jää on nyt murrettu meidän välillä, ja ensi viikolla mun työrymi palaa normaaliin, joka toivottavasti sallii PP:n, ja mun taukojen menevän jälleen päällekkäin. Hihi.

Yksi jannu, joka oli ulkona silloin perjantaina soi suht leveän, ja epätavallisemn hymyn tänään töissä, kun kohdattiin. Mä hymyilen takaisin jos joku hymyilee mulle, joten virnistin takaisin. Myöhemmin näin ainakin viiden viime pertsinä ulkona olleen miehen kokoustavan siihen malliin, että huhumylly pyöri. Onneksi pääsin kauempaa ohi, ettei ne huomanneet minua. Olisivat varmaan virnistelleet kaikki yhes koos, jos olisin ihan ohi kävellyt. Noh, toivottavasti olen niiden päiväuni edes, enköhän.

Vihdoin on perjantai. Tää viikko on ollut aivan tarpeeksi raskas. Jo ihan työasiat itsessään plus sitten tämä sosiaalinen paine siihen päälle, niin tämä viikko on tuntunut kahdelta viikolta.. Itselläni on ainakin paljon parempi olo, kun juteltiin edes jotain randomia PP:n kanssa. Tästä on hyvä jatkaa, kun tiedetään, ettei kukaan vierasta ketään.

Hiljaisen viikonlopun ollessa edessäni voin olla aika varma, ettei mitään päivitettävää putkahda. Never say never. Peace Ja kuunnelkaa Elvistä!