torstai 1. syyskuuta 2011

No jo on.

Kai mulla lukee otsassa sitten, etta ma olen epatoivoinen, vaikka en edes ole. Tanaan juttelin yhden kollegan kanssa yhdesta yksityiselaman asiasta. Kollega oikein kahteen kertaan mainitsi talkkarin tyttoystavan, vaikkei se nyt varsinaisesti liittynyt asiaan. Nytpahan tiedan, etta talkkarikin on varattu. Tassa jaa sitten kuumista tyokavereista jaljelle vaan hevosmies. Tai no onhan noita pari muutakin, muttei niiden kanssa ole oikein puhuttavaa mistaan. Eli kemiaa ei ole. Lounaalla istuskelin uuden, semi-kuuman miespuolisen tyokaverin kanssa. Sekin muisti mainita, etta silla on tyttoystava. Meinasin vetaa kahvit vaaraan rooriin, kun oli jo toinen muistutus siita, etta kaikki ulkonaollisesti kelpaavat miehet ovat jo varattuja.

Hajoilin ihan asenteella, kun sain sellaisen nakin, etta mun piti viettaa ihan liian kauan aikaa hevosmiehen hoodeilla. Se tekee tosiaan nakojaan vaan iltaa nykyaan, joten oli aika varma ettei siihen tormaa pienella seikkalilullani. Kurkistelin kuitenkin kulmien takaa, ja yritin katsella niin kauas kuin mahdollista, etten vahingossakaan ajaudu sen tielle. Kylla ma tiedan, ettei kohtaaminen olisi maailmanloppu ollut. Olisin loihtinut virneen naamalle, ja heittanyt jonkun pikkutuhman kommentin. Ei mulla kai mitaan havettavaa ole. Olen reipas, hyvassa tyossa, ulkonaollisesti pateva, ja saan ihmiset melko usein hymyilemaan.

Mita ma nyt sitten teen hevosmiehen eteen? Toisaalta sain kauniin vihjeen, etta kylla hevosmies etsisi minut kasiinsa jos olisi kiinnostunut. Joo toki, mutta kun tassa on tama pieni ikaero, joka saattaa ujompaa, ja kokemattomampaa poikaa pelottaa. Jos ma nyt vaan lisaan sen fb:ssa kaveriksi? Lukijat, kertokaan mika on nyt se oikea liike? Enhan ma itseani hapea, en vain tahdo vaikuttaa epatoivoiselta.