lauantai 30. heinäkuuta 2011

Samperin nykyaika

Ihan pakko on avautua nykyteknologian kiroista parisuhteelle. Sen jalkeen, kun Herra N hommasi Iphonen, napyttelysta ei ole tullut loppua. Jos ei silla ole puhelin kourassa, niin se hakkaa tietokonetta. Kadulla pysahdytaan tientukkeeksi lahettamaan kuvaa jostain pillipiiparista fb:n, ja selailusta ei tahdo tulla loppua illallisellakaan. Syomista ei saa aloitaa ennekuin sapuskat on kuvattu, ja lahetetty kavereiden pallisteltavaksi seinalle. Mitaan ei kohta voi ajatella omilla aivoilla, vaan kaikki mahdollinen ajattelu kaivetaan tuon kirotun kapineen syvyyksista. Spontanius katoaa, kun ollaan riippuvaisia tiedosta, ja itsekin olen satojen ihmisten tollisteltavana jossain joutavissa location tageissa.

Olen pitanyt itseani kovasti nettiaddiktina, mutta en  ma nyt sentaan noin kauhea ole. Minulle netti on lahinna seuran korvike. Jos on ihan oikeaa seuraa, ja ihmisia ymparilla, niin ei mulla tule mieleen alkaa kaipailla nettia, televisiota, tai mitaan muutakaan vimpainta (kaalimatoa ei lasketa vimpaimeksi...) Ei mulla ole tarvetta tarkistaa ihmisten touhuja news feedista kokoajan, jos mulla on oikeaakin tekemista, ja vuorovaikutusta.

Kylla, olen mustasukkainen palaselle metallia, lasia, ja virtapiireja. Se saa hillittoman paljon enemman huomiota, kuin mina. N:n maailma pyorii puhelimensa ymparilla, jatkuvassa sosiaalisten medioiden virrassa. Mina pidan tata jotenkin sairaana  patemisen tarpeena, epavarmuutena omasta statuksesta maailmassa. Vaikka olen melko kontrollifriikki, ja karsimaton, ja stressaantunut elain, niin voin kylla laskea irti sosiaalisesta mediasta, ja tehda asiat omalla tavallani, ilman tarvetta todistella kenellekkaan mitaan.

Huvittavaa on, etta N tekstailee, tai pitaa minuun yhteytta aniharvoin niina paivina, kun ei nahda. Muut poikaystavani ovat kylla olleet kiinnostuneita paivastani, ja ollaan jopa soiteltu. Enka oikein edes tieda, etta mita ma sille tekstaisin, kun sita ei tunnu kiinnostavan mita kirjoitan. Koen napyttelyyn kaytetyn ajan jotenkin hukattuna,  kun vastausta ei tulekaan viidenkaan tunnin odottelun jalkeen, ei edes hyvan yon toivotusta. Tietenkin omat kasitykseni parisuhde-yhteydenpidosta ovat jostain vuodelta 2002, ja ajalta ennen vahvaa sosiaalista mediaa.

Olen jotenkin omaksunut jo ajatuksen, etta kun ei olla yhdessa samassa tilassa, niin ei olla yhdessa, ja olen sinkku. Ei tama suhde mitaan vakavaa ole. Tuntuu, etta intressit menee jotenkin niin ristiin. Ma en jaksa kokoajan odotella jonkun uuden postauksen valmistumista. Mita mun kuuluu tehda, kun toineen napyttaa niin perkeleesti? Katselenko ma maisemia, kaynko paskalla, pistan tupakaksi? Arsyttaa, kun nappailyn paalle on turha puhua, kun ei se kuuntele kuitenkaan. Nappaily voi myos alkaa kesken selostamani asian, jolloin joudun jattamaan jutun kesken. Baarissa vertaillaan Iphone-kaverien kanssa aplikaatioita, lataillaan uusia, ja kaytetaan niita yhdessa. Ma istun siina vieressa mun rupuisen Nokiani kanssa, ja meitin, etta kaynko paskalla ennen, vaiko jalkeen tupakan.

Saanko ma arahtaa, etta se puhelin pois, jos mun seurassa mielii olla? Vai olenko ihan vanhanaikainen nipo jos alan rutkuttaa puhelimen hairitsevasta kaytosta? Ei tunnu kovin motivoivalta antaa mitaan kummempia parisuhteelle, jos mun seura on niin kyllastyttavaa, etta toisen pitaa kokoajan ropeltaa jotain lelua.

Onko kukaan muu kokenut samaa? Onko taa nykyaan mitenkin yleista miesten kesken?

2 kommenttia:

  1. Joo mun yks kaveri, joka on ihan samanlainen.. Jos ollaan ulkomailla reissussa niin sen pitää sata kertaa päivässä päivitellä facebookiin jotain lässytyksiä.

    Toi uus ukkokin laittaa monta kertaa päivässä jotain "maisemakuvia" ja ties mitä ruoka-annoskuvia reissusta mulle tekstarina, aargh!!

    Mun mielestä varsinkin ulkomaan reissuille on kiva lähteä ilman kännykkää ja muita vempeleitä :) Niitä ei sillon kännipäissään ainakaan hukkaa ja pääsee kunnolla irti arjesta.

    VastaaPoista
  2. Lomalla lomaillaan itseaan varten eika tuttavapiirille elintasoaan todistellen. Tosin laitan kylla lomakuvia itsekin reissun jalkeen, koska en ole yhtaan parempi kuin kukaan muukaan tassa elintason (tai siis illuusion siita) tavoittelussa.

    Hiton vimpaimet, ja "pakko olla tavoitettavissa"-yhteiskunta! Mur :D

    VastaaPoista