perjantai 1. huhtikuuta 2011

Iloa elämään

Tää on kiva päivä. Mun kaalimato&co saapuivat postissa. Toivoinkin niin, että saisin ne viikonlopuksi. Paketin vastaanottanutta naapurin naista pitää kiittää viikonloppuni onnisumisesta. Talossa ei nimittäin ole ovikelloa, enkä voi mitenkään tietää, että koska joku pakettipoju on oven takana. Onneksi naapuri oli pyykkituvassa, ja kuuli ääniä ulko-ovelta. Vähän nauratti, kun tyttö koputti ovellani mystisen, ruskean pahvilaatikon kanssa. Oli tosi vaikeeta pitää muikeaa hymyä kurissa, kunnes sain oven kiinni, ja pääsin tärisevin käsin aukaisemaan laatikkoa. Mun mato on pelottavan kokoinen, ja häiriintyneen pinkki, mutta ehkä meistä tuleee vielä hyviä kavereita. Mutta ehkä pienempikin olisi välttänyt....

Kävin myös hakemassa uuden satsin myrkkyjä mun naamaan. Ilokseni olen huomannut, että kuukauden lääkinnän jälkeen mun naaman iho on ennen kaikkea tasoittunut, mutta ilmestyvät näppylät eivät ole mallia: "puolinaamaa, ja toinen poski". Menin jopa kouluun ilman meikkiä eilen. Ei tää nyt vieläkään mikään unelma ole, mutta positiivista kehitystä on havaittavissa. Otin kuurin alussa kuvat ihosta, ja viikko sitten uudet. En oo ehtinyt vielä varsinaiseti vertailla, mutta ihan paljain silmin olemus on parantunut. Myöskään joka kuukausi ilmestyviä hormonifinnejä ei ole näkynyt. Toivottavasti kuuri puree, ja kun lopetan lääkkeiden napsimisen syksyllä ihoni pysyy kauniina, eikä leviä käsiin uudestaan. Koskaanhan tämä naama ei ole todella paha ollutkaan, ja pahempaa aknea näkee varmasti. Siksi tunsin leivää nolostelua, kun kävin lääkärissä vinkumassa vaivasta. Tuli jotenkin pinnallinen olo. Mutta miksi mulla ei olisi oikeutta tasaiseen, ja "helppoon" ihoon (tarkoitan siis sellaista mitä ei aina tarvitse maskeerata uloslähtiessä), kun lääkehoito on mahdollinen :)

Kävin myös tuhlaamassa ruokakaupassa. Mä rakastan ruokakauppoja, ja hintojen vertailua, ja tuotteiden ihmettelyä. Uutena ruokakauppa harrastuksena mulla on ruokakauppaflirtti. Ta no enemmän se on miesten kyyläämistä vielä. Ostoskorista voi päätellä yllättävän paljon, mm. miehen sivilisäädyn, ja elintavat, ja niiden kautta monta muuta asiaa. Myös ajankohta minä kaupassa ollaan saattaa antaa osviittaa, että minkälaisia töitä mies tekee. Mä en oo vielä kovin hyvä flirttaamaan kaupassa, kun keskityn enemmän hintojen vertailuun, ja tuoreimpien salaattikerien etsintään. Ja miehet on vähän huonoja tajuamaan, että mistä mun vilkuilussa, ja pienessä hymyssä on kysymys. Voi tietenkin olla, että vaikutan avohoitopotilaalta, silmät pyörii päässä, ja huulilla on onnellinen hymy....Mun pitää kehittää tätä vähän. Mitään vakavasti kiinnostavia tyyppejä en ole kaupassa nähnyt kuitenkaan. Tai no ne komeat ostaa aina jotain sellaista, että illan ohjelmassa on ilmiselvästi romanttinen illallinen emännän kanssa.

 Yhtä asiaa vihaan ruokaostoksien teossa. Kamojen kotiin raahaaminen. Kaupat eivät sijaitse ihan lähellä, ja kahden kauppakassin, ja repun raahaaminen kotiin joko jalan, tai pinkeään ahdetussa bussissa kyrpii. Rakastan niiden ostoksien tekoa, ja valintaa, koska ei ole miestä vänisemässä vieressä, ja hoputtamassa, vaan saan ihastella vihannestiskillä just niin kauan kuin haluan, ja siirtyä pällistelemään seuraavaa hyllyä kuin siltä tuntuu. Miehen tarvitsin kantamaan noi kassit kotiin. Se ei ole tyttöjen hommaa missään tapauksessa. Toki se antaa osviittaa mahdollisille kiinnostuneille miehille, että olen sinkku, tai kotiorja, kun raahaan paria kassia sapuskaa kadulla. Tai kassajonossa, kun lappaan kamaa hihnalle. Luulisin, että ostoksistani voisi päätellä minun olevan sinkku, koska ostokset koostuu lähinnä kaikesta tyttömäisestä. Mulla ei ole mitään verisiä lihaklönttejä, tai viittä kiloa pottuja, vaan saalattia, ja siemeniä yms. terveysruokaa. Olen hurahtanut kaikenlaiseen superterveelliseen sapuskaan. Kävin myös ostamassa sauvasekoittimen, että voin tehdä smoothieta, kun olen niin huono vielä syömään hedelmiä. Tää terveysintoilu on pelkästään positiivinen asia. Hyvstä ruuasta tulee hyvä olo, ja hyvä olo loistaa myös ulkopuolelle. Sanon ei kiitos pakastepitsoille, ja pussikeitoille nyt, koska niitä on mupellettu tarpeeksi pitkin talvea, kuten myös pastaa.

Eilen sain raahattua itseni lenkille. Illat on nyt niin valoisia, ja alkukevään kauniit värit stimuloivat esteettiistä silmääni. Lisäksi puistossa on myös hyvä mahdollisuus vähän kyylätä miehiä siinä kävelyn/hölkän lomassa. Juokseva mies on kiinnostava, koska häntä selvästi kiinnostaa oma hyvinvointi. Ilta seitsemältä mies voisi olla hitsautunut kiinni telkun ääreen, ja ahtaa napaansa herkkuja. No kuitenkin palasin lähipuistooni lenkkeilemään ensi kertaa sitten syksyn. Pimeällä en sinne uskalla mennä, joten myöhäisilta, juuri ennen auringon laskua on minun aikani. Eilen siellä juoksi kaksi miestä samaa lenkkiä. Ekan kerran ohittaessamme toisemme annoin vähän silmää, kun kuvittelin, ettei ne enää tuu vastaan. No tokalla törmäyksellä tajusin niiden juoksevan samaa lenkkiä ympäri. Tunsin jotenkin vaivautuneeksi itseni kolmannella kohtaamiselle, ja katselin  lähistöllä leikkivää koiranpentua. Tunsin kuitenkin katseen ihollani. Tunsin vaivautuneisuutta, koska mulla oli suunnilleen talvisodan aikaiset verkkarin päällä, missä oli klooritahroja, ja huonot rintsikat, joten olin kiusallisen tietoinen rintojeni elämästä vartaloni etupuolella. Mun pitää selvästi ostaa lisää urheiluvaatteita, ja hankkitua eroon taivaanvanhoista, jo aikanaan tallihommissa käytetyistä rievuista, ja ostaa muutamat tyylikkäät urheiluvaatteet.

Katselin myös naisten urheilumuotia eilisellä lenkilläni, ja vaikuttaisi siltä, että caprimalliset, kisakireät mustat byysat olis seuraava hankinta. Samalla saisin paljastettua häikäisevät sääreni. Mitään järkeviä takkeja, ja paitoja mulla ei tähän hommaan ole, ja urheilurintsikat olis kans aika pop. Mä en oikein osaa päättää, että pitäskö mun tänään lähteä ihan vaan t-paidalla, ja tuplarintsikoissa, vai laitanko päälle verkkatakin. Mulla on kaksi verkkatakkia, mutta ne ei todellakaan ole urheilua varten. Aika weird. Mun pitää kehittää vähän tätä lenkkipolkuflirttiä kanssa. Ihan vaan hymyillä, ja reippaasti katsoa silmiin. Jotenkin vaan kainostuttaa, kun vastaan hölkkäävällä komistuksella on niin timmit pohkeet, ja napakka pylly, ja minusta paistaa treenattomuus about kilometrin päähän, tai sitten ei. Lihava en ole, ainoastaan löysä. Tärkeintähän se on olla ulkona, ja lenkillä kuitenkin, right?

Hyvää perjantaita! Minä pysyn kaikesta päätellen tänään kotona. Jotenkin tekee mieli vaan nautiskella itekseen pikkuasioista. Esimerkiksi kaalimadosta, vaikkei se mikää pieni olekaan. haha.

Eilen tajusin taas selvemmin, että pois on päästävä. Eksyin selailemaan fb:ssä jonkun kaverin kaveri kuvia, ja kuvissa esiintyi ex, ja exän nainen. Mä en ees tiedä, että tuliko mulle paha mieli. Eikai. Ei edes haikea.Tunsin vaan pakottavaa tarvettä päästä täältä pois, koska täällä ei ole mulle mitään. Se porukka, kenen kanssa ennen hengasin, ei ole todellakaan minua varten enää. Lähinnä niiden touhut näyttää lapselliselta juntismilta. Mun pitää pysyä mun omalla polulla, ja jatkaa vaikutteiden imemistä matkan varrelta, mutta ollen silti oma, uniikki persoonallisuuteni. Sitäpaitsi exän uus on about tuplasti mun kokoinen, ja vaikuttaisi olevan varustettu huonolla itsetunnolla, koska pitää mua valtavana uhkana heidän suhteelleen edelleen. Minä en ollut se joka ehdotti panemista, minä en ollut se joka alkoi vonkua yhteenpaluuta. Olen antanut tilaa heille, eikä minua kiinnosta ex seurustelumielessä enää, eikä muutenkaan sen pellen tekmiset kiinnosta. Kestän hyvin ilman elonmerkkiäkään hänestä. Toisaalta tekisi mieli tehdä muutama kepponen joskus puhelimitse, ja ärsyttää emäntäänsä. Niiden numerot on allekkain mun luurissa, että jos joskus lähettäsi muka exälle tarkoitetun viestin vahingossa tälle naiselle. Tyyliin "kiitos viimeisestä *exän nimi*, repesin kolmesta kohdasta...;)T: Alma". Vähän lapsellista, mutta lopulta mulla ei ole oikeastaan mitään syytä olla ystävällinen hänelle. Mutta,

koska olen hyvin käyttäytyvä, ja fiksu nainen jätän moisen viestin lähettämättä. Toistaiseksi. Heh.  Ex ei muuten koskaan vastannut mitään siihen viestiin, missä kerroin käyväni terapiassa. Joko sitä kalahti, tai se kuvitteli minun hakevan sääliä. No, ehkä halusin vähän paljastaa, että mulla menee aika huonosti, ja hieman osoittaa syyttävällä sormella häntä, ja hänen kullinsa terävää ajatustyöskentelyä. Toki en voi ketää muuta varsinaisesti syytellä mistään. Toki eron olisi voinut hoitaa hieman kohtuullisemmalla tavalla, ja minä en voinut vaikuttaa tähän asiaan itse ollenkaan. Yritin tehdä asiat helpoiksi kaikille, ja välttyä riidoilta, mutta eipä olisi kannattanut. Takkiin tuli taloudellisesti, ja kilteyttäni ei kukaan arvostanut lopulta. Hänen sääliään en tarvitse, koska jo suhteemme aikana paljastui, että tyyppi on täysin kylmä tunteidensa kanssa, ja kykenemätän puhumaan yhtään mistään. Yhden ainoan kerran muistan hänen lohduttaneen minua. Hevoseni oli pahasti sairas. Istuin kotona sohvalla, ja yritin väkertää jotain käsityötä. Kyyneleet olivat sumentaneet silmäni, ja istuin vaan tuijottaen eteeni kyyneleiden valuessa pitkin poskia. Silloin ex tuli, ja halasi, ja sanoi, että heppa tulee kuntoon varmasti. Muuten sitten tuntuikin, ettei tyypillä ollut minkäälaista empatiaa, eikä käytöstapoja...

No mut hei, taas jumituin kelailemaan menneitä, vaikka piti lähteä ulkoilemaan :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti