lauantai 29. tammikuuta 2011

Rusinat hukassa pullasta

Kävin eilen henkevän keskustelun rose-pullon kanssa. Päädyin katsomaan salkkareita nettitelsusta, ja hykertelin aivan kippurassa, koska koko sarja on niin älytön. Katsoin myös jonkun Kadonneen Jäljillä extran, ja hääohjelman, ja itkeä vollotin mukana. Musta on tullut ihan pehmo, ainakin rose-pullon jälkeen.

Mä menin melkein tekstaamaan exälle rakkauden tunnustuksen, ja Y:lle kanssa. Onneksi olin liina laiska hakemaan luuri noin 2,5 metrin päästä, ja nolot viestit jäi onneksi ajatuksen asteelle. Mä en oikein kässää, että mikä muhun taas meni, ja miksi aloin ikävöidä exän perään. Kai tämä oli taas seurausta yleisestä parisuhde mietiskelystä, ja pelottavista ajatuksista, nimittäin deittailusta, ja seurustelun aloittamisesta, ja oikean löytämisestä. Olis jotenkin niin paljon helpompaa löydä hynttyyt yhteen jonkun jo tutun tyypin kanssa. Siitä tietäisi hyvät, ja huonot puolet valmiiksi. Niinkuin esimerkiksi exän, tai vaikka Y:n kanssa. Y:stä on tullut tosi läheinen tyyppi mulle, ja melko nopeasti. Sillä on melko rankka historia, pitäen sisällään historian narkomaanina erittäin pahalla alueella, ja erittäin vakavan onnettomuuden, ja se on siihen historiaansa nähden todella tasapainoinen tyyppi nyt, ehkä siitä terapiasta oli apua. Mutta mistä mä aina löydän tämmösiä?

Ehkä mä vaan alan tunteelliseksi kun erosta alkaa olla se vuosi, ja väkisinkin kelailee kaikenlaista siitä, että mitä vuosi sitten tapahtui. Se muuten oli tämä täsmälleen sama viikonloppu, kun exän uus ex/nykyinen/whatever päätti iskeä mieheni baarissa, ja kävi sen riveleihin kiinni vessareissulla. Koko totuutta tapahtumista en varmaan saa koskaan tietää, mutta muista kun meinasin tikahtua nauruun seuraavat pari päivää. Nauru vaihtui epäilyksiin, ja naisenvaisto oli aivan oikeassa, ja meitsi jäi lehdellä soittelemaan noin kuukausi tapahtumanketjun alkamisesta.

Mennyt on mennyttä, mutta olen vähän katkera, etten saanut mahdollisuutta saada suhdettamme vielä kuntoon, vaan kolmas osapuoli työnsi näppinsä sekaan sotkemaan asioita. No toisaalta olen kyllä suht onnellinen, että seuhde päättyi exän kanssa. Ne muutama asia kalvoi todella pahasti, ja varmasti kalvaisivat edelleenkin. Eli lukijat, antakaa jengin erota rauhassa.

Y:n kanssa oli ihan kivaa eilen. Treffit kesti pari tuntia, ja sitten mun piti mennä, koska sillä oli jo kiire tapaamaan parempia ystäviä, toisaalta me vaan maattiin, ja juteltiin joku tunti, tai ylikin, ja opin lisää siitä, ja yritin kertoa itsestäni vielä jotain mikä ei kuulostaisi tosi keskenkasvuiselta, ja naurettavalta. Haistan edelleen hyväksikäyttöä. Lisäksi tunsin itseni typeräksi sen seurassa. Olen paljastanut itsestäni liikaa, ja se alkaa tajuta, että kuin ristiriitainen persoona mä oikeasti olenkaan. Jotain periaatteita mulla on, ja ne on järkkymättömiä, mutta kaikki muu vaihtuu päivän mielentilan mukaan, ääripäitä. Eli saatan olla hc-feministi jonain päivänä, ja toisena sitten kehrään sitten miehen kipeänä, valmiina miellyttämään. Koska tunsin eilen, että olen riisuuntunut täysin alastomaksi Y:n seurassa menin jotenkin lukkoon sen kanssa. Mulla ei ole enää salaisuuksia sen silmissä, se tietää kaiken, ja alitajuisesti pelkään sen arvostelevan minua, ja elämänkokemustani. Olin tavallista kankeampi, ja passiivisempi sängyssä, ja orgasmista oli turha uneksiakaan, koska en pystynyt rentoutumaan Y:n tietäessä niin paljon minusta. Mulle sopii paremmin sellainen mysteerinaisen leima, joka tulee, ja menee, ja kukaan ei oikeasti tunne minua. Silloin mä voin olla se Cat woman tai mikä vaan, ja kukaan ei voi satuttaa sisintäni. Mä osaan kyllä olla viileä. Siten kun joku tuntee minut liian hyvin tunnen itseni jotenkin noloksi, kun kaikki on paljastettu, ja minulla ei ole mitään salattavaa. Ehkä voisin luonnehtia fiilistä riittämättömyyden tunteeksi, että "tässä mä nyt oon, ja tällanen mä oon, ei lisättävää".

Jänniä juttuja pyörii mielessä. En mä tosiaan pysty olemaan enää Y:n kanssa sellainen tunteeton vamppi joka tulee, ja ottaa, ja käyttää. Meidän keskusteluyhteys on liian syvällinen, ja tunnen itseni niin tyhmäksi pennuksi, kun olen näin "nuori", ja mun rankkaa teini-ikää ei voi verrata hänen kokemaansa addiktiokierteeseen. Jokainen kuitenkin tulkitsee elämäänsä omista lähtökohdistaan, ja ei ns. rankkoja kokemuksia voi oikein rinnastaa keskenään eri elämistä. Tapahtumien rankkuuteen kuitenkin liittyy niin kiinteästi sosiaaliset suhteet, perhesuhteet, ympäristötekijät. Mun pitää varmaan sanoa Y:lle, että tunnen häpeää, ja koen, että hän ei arvosta minun elämäni vaikeuksia, vaan väheksyy, ja sen takia tunnen oloni vähän nujerretuksi. Sitä paitsi olen teini-iän sotkuni, ja traumani setvinyt, ja olen päässyt eteenpäin. Hetkinen, mä en edes tiedä, että mikä mun ongelma nyt enää on? Miksi mä kriiseilen keskenäni täällä himassa? Ok, 1. Olen menettänyt kasan ystäviä maasta muton vuoksi löytämättä uusia ystäviä tilalle. 2. Olen koukussa deittailuun, ja sen takia ryssin opiskelut. 3. Tahtoisin miehen, mutta kun lähistöllä olisi sopiva, niin vedän ihan jäihin, ja annan itsestäni aivan oudon kuvan. 4. Toisaalta EN tahdo seurustella, koska sinkkuna saan tehdä mitä haluan, ja olla just niin salaperäinen, kuin haluan. 5. Mulla on ehkä alkoholi ongelma, mikä on varsinkin paha hieman yksinäiselle sinkulle.  Eli näille asioille tarvis tehdä jotain. Pitää laatia action plan. Mulla ei ole mitään oikeita ongelmia, kuten raha, työ tms, Mun pitäisi olla iloinen, ja lopettaa kaikkien typerien yksityiskohtien rassaaminen päässä, ja olla aktiivinen live maailmassa, ja keskittyä opiskeluun. Luulen, että kaikki järjestyy, jos vaan teen vihdoin sen pienen ryhtiliikkeen.