perjantai 31. joulukuuta 2010

Hei hei 2010

No niin, nyt se on ovella. Vuoden viimeinen päivä. Minun vuoteni oli erittäin mielenkiintoinen, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Tai no ehkä nuo herpes-päivät, mutta selvisi elossa niistäkin.

Mä meinaan olla niin rebel, että en mene ulos tänään ollenkaan. Ei jotenkaan huvita. Ihan viimeista päätöstä en ole vielä tehnyt, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu siltä ihan tarpeeksi on tänä vuonna juhlittu. Ja sitäpaitsi mun koipi on vieläkin kipeä, mutta lääkitys alkaa purra. Kyllä tällä jo baariin kävelisi, mutta minen tiiä, että diggaako maksa sekä alkoholista, että tulehduskipulääkkeistä, joidenka mukana en saanut edes pakkausselostetta, ainoastaan yhden laatan nappeja minigrip pussissa. Sivuvaikutuksetkin olisi ihan nasta tietää. Oudot ovat maan lääketavat..

Mieli on ihan kohtuu hyvä. Olen ylittänyt itseni kahtena iltana olemalla sängyssä jo puolilta öin. Aamut venyy, ja vanuu punkassa edelleen, mutta ainakin nukun tarpeeksi. Kyllä tää tästä. Pikkuisia askeleita kerrallaan, ja olen taas pian hyperfiiliksillä.

Olishan se kiva viettää vuodenvaihde jonkun ihanan kainalossa, mutta ehkä ensi vuonna sitten..

Suhde F:n kanssa pyörii päässäni. Siitä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun kyselin herpeksestä. Joko se tuntee itsensä loukatuksi, vaikka minä tein aivan oikein kuin kysyin siltä, ja infosin, että tämmöinen kuppa nyt minulta löytyy. Tai sitten se on häpeissään, ja hämmentynyt, eikä tiedä mitä sanoa. En ole viitsinyt ahdistella sitä ollenkan. Ehkä me töissä taas nähdään, ja katsotaan, että mikä kuvio. Vähän surettaa, että jos se onkin suuttunut minulle, eikä se puhu mulle enää koskaan. Toisaalta, miksi se niin tekisi? Ei minulla ole mitään pahoja fiiliksiä sitä kohtaan tässä asiassa. Olen kyllä muuten miettinyt sen elämäntapoja, ja muutamaa siinä ilmenevää piirrettä, enkä ole ihan varma, että olisko minusta naista katselemaan niitä sivusta hyväksyen. Mutta en tahdo nyt miettiä häntä enempää. Tahdon nähdä hänet livenä, ennen mitään päätelmien tekoa. Mä tulen niin jäätymään, ja ehkä pillahdan itkuun, jos se vaan kylmästi kävelee ohi, eikä katson edes minuun. Ei se niin tekisi! Ilmoitin taudistani ihan asialliseen sävyyn, ja syyttelemättä, jos se siitä otti nokkiinsa niin sietääkin häipyä elämästäni.

Olen kyllä aivan kypsä kaikkiin miehiin nyt. Tai no muutamaa olisi ihan kiva nähdä, ja katsoa että mitä siitä seuraa, mutta ehkä mä vaan otan ihan coolisti vielä viikon tai pari, ja rakennan itseni kasaan taas. En kyllä ees tiedä, koska mä hajosin. Nyt vaan tuntuu siltä, että on aika istua alas, ja liimailla taas palaset kasaan, ja korvata puuttuvat jollain uudella.


Oikein hyvää uuttavuotta kaikille lukijoilleni!