keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Ei huvita

Eräs ajatus heräsi päässäni tänään. Tajusin, että jokin saattaa olla vialla minussa, ihan siis psykologisessa mielessä. Tämän löysin poliklinikka. fi sivuilta :


"Masennuksen pääoireita


  • Masentunut mieliala suurimman osan aikaa 
  • Väsymys ja voimavarojen puute, tavalliset arkiaskareetkin saattavat tuntua ylivoimaisilta (minä!)
  • Unen häiriöt: aamuyön heräily, unensaannin vaikeus (minä!)
  • Keskittymiskyvyn laskeminen (minä!)
  • Mielenkiinnon häviäminen esim. harrastuksiin (minä!)
  • Mielihyvän laskeminen
  • Painon ja ruokahalun muutokset (minä!)
  • Kiinnostus henkilökohtaiseen hygieniaan ja omaan ulkonäköön vähenee (minä!)
  • Levottomuus, kiihtyneisyys tai hidastuneisuus (minä!)
  • Tuntemukset arvottomuudesta, syyllisyyden tunteet, itsemurha-ajatukset (minä!)
  • Kohtuuttomat itsesyytökset (mina!)  "

Olen kokoajan aivan tajuttoman väsynyt. Olen hereillä muutaman tunnin, ja tekee mieli painua takaisin peiton alle. En aamulla herää tarmoa puhkuen, jännityneenä uudesta päivästä, vaan matoilen parikin tuntia hereillä, ennekuin pääsen ylös. Kotityöt jää, ja lykkäätyvät jopa viikkoja. En saa unta, ja jos saan, niin heräilen aamuyöstä. Keskittyminen on aivan nollassa, en ole saanut mitään kouluun liityvää tehdyksi pariin viikkoon. Aika valuu läpi sormien. En ole syönyt juuri mitään eilisaamun jälkeen. Äsken söin pari paistettua munaa leivän päällä, se on kaikki mitä olen eilis aamun jälkeen syönyt. Ei vaan ole nälkä. Suihkussa käyminenkään ei ole niin tärkeää enää. Voin ihan kevyesti rötköillä pari kolme päivää samassa pyjamassa ilman suihkua, toki rakastan lämmintä suihkua, mutta olen laiska menemään kylppäriin. Syyttelen itseäni melkein kaikesta, ja olen tosi kova itselleni asioissa jotka ovat melko merkityksettömiä. Niin, ja kukapa minua aidosti voisi koskaan rakastaa ;) Hillitsen levottomuutta runsaalla tupakoinnilla, enkä ole käynyt lenkille pitkiin aikoihin, enkä myöskään harrastanut mitään muutakaan liikuntaa. Lisäksi mulla on sukurasitteita masennuksen saamiseen.

Koska itse tiedostan nyt mahdollisen ongelman, voin tietenkin yrittää korjata itse itseäni. Sain juuri tehtyä paljon kotitöitä, ja söin sentään jotain. Koulutöitä en ole aloittanutkaan, ja olen saikulla tämän jalan vuoksi tänään. En vaan osaa muuttaa itseäni duracel pupuksi, joka loikkaa aamuisin sängystä ylös täynnä virtaa. Huomasin, että en oikeastaan odota tulevalta päivältä mitään. Minun korvaani tämä kuulostaa todella huolestuttavalta. Olen mielestäni kuitenkin positiivinen otus, mutta pitäisikö sitä tehdä aamuista jotenkin parempia itselleni? Auttaisiko pain-au-chocolat, ja valmiiksi ladattu espresso pannu? Odottaisivatko kivat vaatteet tuolilla, ja tehdyt kouluhommat laukussa. Miten ihmeesä pääsen tästä saamattomuudesta eroon? Auttaako siihen vaan lääkkeet, vai saanko millään muilla eväillä muutettua elämäni suuntaa aktiivisempaa elämäntapaa kohti. Tai no, olenhan mä aktiivinen, mutta täysin väärillä osa-alueilla.

No joo, mietitään. Joudun kuitenkin käymään mun jalan takia lääkärissä varmaan huomenna, niin voisin samalla kysellä masennuksesta.

Päädyin parkumaan exän perään ensimmäsitä kertaa aikoihin. Ex kävi tuomassa mulle sapuskaa, kun en päässyt kävelemään kauppaan. Se toi mulle myös joululahjan, kalliin puseron. Mulla ei ollut sille juuri mitään, ihan pieni juttu vaan. Kun se lähti aloin miettiä mitä meistä olisi voinut tulla, ja ymmärsin välittäväni hänestä ihan kauheasti. Tuntuu, että tämä ajanjakso helmikuusta eteenpäin on ollut jotain rinnakkaistodellisuutta minulle. En ole uskonut koskaan kaiken päättyneen lopullisesti. En ole ihan varma siitä vieläkään. Pystyn kyllä elämään ilman häntä helposti, mutta jossain syvällä silti uskon, että meidän taru ei ole vielä lopussa. Nytkin itkettää, kun ajattelen häntä, ja meidän yhteisiä haaveita. Ja hän tuntuu ajattelevan minua. Miksi hän muuten olisi ostanut minun kokoiseni paidan, ja tarjoaisi sitä muina miehinä "ylimääräisenä"? Mitenhän tässä käy? Hän on muuttamassa pois myös pian. Sitten olen ihan hiton yksin. Kyllä mä kestän sen. Palataankohan me yhteen vuosien päästä? Mun sydämessä tuntuu, että palataan. Hän ei ole päässyt yli, eikä tunnu pääsevänkään, kun puseroja ostelee. Minä välitän hänestä niin, mutta muistan syyt suhteen päättymiseen, ja asiat mitkä ajoivat meidät näihin syihin. Muistan, kuinka hirveältä tuntui istua yksin meidän yhteisessä kodissa maaliskuisina iltoina, kun tiesin, että rakastamasi ihminen on toisen naisen luona, eikä rakastanut minua enää. Olo oli todella lohduton, ja kaikki tuntui kaatuvan päälle. Ja olin yksin, niin yksin. Ja pelkäsin tulevaa. Ihan pian eron jälkeen olimme tekemässä jo annakkoon suunniteltua autoretkeä ystäviemme kanssa. Ex oli maksamassa jotain kassalla, ja silmiini osui lompakossa oleva kuva. Siinä oli tämä nainen josta epäilin exäni olleen kiinnostunut jo pidempään. Mitään ei oltu sanottu ääneen, mutta tiesin, että niillä on jotain vipinää heti eron jälkeen. En sanonut huomiostani mitään, käänsin vaan katseeni, ja painuin hyllyjen väliin nyyhkimään. Se sattui aivan sairaasti. Tunsin itseni niin kurjaksi, pieneksi, ja yksinäiseksi. Koko autoreissu meni ihan reisille tämän takia. Yritn loppuajan vaan nieleskellä kyyneliä, ja pysyä reippaana. Ajatelkaa, se oli vaan yksi valokuva, mutta se tuntui niin lamauttavalta iskulta. Olin hävinnyt pelin.

Jotenkin elämä kuitenkin vaan jatkui, ja löysin väliaikaisia lohduttajia itselleni, ja pakkasin tavarani kermalikööripullon avittamana. Selvinpäin en olisi siihen pystynyt.. Jouduimme tekemään yhteisen lomareissun kesällä exän kanssa. Muistan olleeni aika rikki monena päivänä. Loma ei ollut mikään romanttinen kuherrusloma, vaan matka tapaamaan kaukaisia ystäviä. Olin aika urhea, vaikka kokoajan kaiversi, että ex ei ole enää minun, vaan kuuluu jollekkin toiselle nyt.  Häntä odotetaan kotona, minua ei niinkään. Yritin esittää reipasta ja coolia, ettei ex saanut syytä epäillä minun fiiliksiäni missään vaiheessa. Kymmenen päivän näytteleminen ei ihan toiminut, vaan ajaduimme riitaan viimeisinä päivinä. Tai ex säikähti varmaan omia tunteitaan, ja raivosi minulle siksi. No joo, se siitä nyt. Jos meidät on tarkoitettu toisillemme, polku tuo meidät yhteen muutaman vuoden päästä. Sitä ennen yritän nauttia elämästä, ja kasvaa ihmisenä.


Ehkä päätän tilitykseni tähän. Ehkä mulla ei ole mitään. Ehkä mä vaan ajattelen liikaa, ja yritän löytää syitä outoon käytökseeni muista, kuin itsestäni.

Herra Y muuten lähetti juuri kuvan kyrvästään. Oi tätä onnea. Eilen puhuimme yli tunnin puhelimessa. Se kai yritti jonkinlaista puhelinseksiä, mutta se tuskin luonnistuisi kovin hyvin minulta suomeksikaan. Olin varmaan aika kaamea, ja turn off, mutta kyllä se ilmeisesti sai siellä luurin toisessa päässä ;) Puhuimme myös muista asioista, ettei nyt vaan ihan pervoiluksi mennyt.

No niin. Nyt varmaan pitäsi yrittää tehdä jotain järkevää, edes hetken. Ja sitten aikaisin nukkumaan. Paha vaan, että kadotin mun muistikun jonnekkin, vaikka se just oli mun käpälässä, ja laitoin sen vierelleni nojatuoliin. En vaan löydä, missä lie :D

2 kommenttia:

  1. En osaa sanoa oikein muuta, kuin että voimia ja jaksamista sulle kaikilla elämän eri osa-alueilla :) Toivottavasti asiat kääntyvät valoisempaan suuntaan. Itsellä on ollut tässä pari iloista päivää, odotan jo valmiiksi, koska taas kiukuttaa, masentaa ja ärsyttää kaikki... Mutta sitä ennen yritän nauttia iloisuudesta, vaikkei siihen olekaan mitään erityisiä syitä, niin kauan kuin mahdollista.

    VastaaPoista
  2. Toipuvana masennuspotilaana voin sanoa, että saatat olla juurikin oikeilla jäljillä ton itsediagnoosin kanssa ! Olisinpa itse tajunnut tossa vaiheessa, että jotain on vialla, eikä se vaan oo jotain tavallista väsymystä,ja itkenyt vaan päiväkaudet sen takia, että mussa on jotain vikaa, kun oon niin heikko ihminen, etten jaksa elämää niin kuin muut ihmiset. Todellakin kannattaa jubailla lääkärin kanssa tuosta fiiliksestä, ettei se ainakaan pääse pahenemaan ! Nyt vaan mahd. paljon hyväksyntää ja armollisuutta itselle.

    Toi juttu eksästä kuulostaa myös erittäinkin tutulta...Eroaminen oli jo tarpeeksi hirveää, mutta vielä kiduttavampaa oli tieto siitä, että kun itse nyyhkii yksin kotona, toinen on jo jonkun muun kainalossa. Ja vaik yhteenpalaaminen oliskin mahdollista, ei varmaan kannata laskea sen varaan, vaan keskittyä katselemaan muuta menoa...Tai yhdessäolon jatkaminen ei luultavatsi ainakaan olis kovin helppoa, kun kerran kerran on jo ollut tarpeeksi painavat syyt erota.

    VastaaPoista