torstai 30. syyskuuta 2010

Niisk

Olenko minä ainoa, vai onko ihan normaalia katsoa "Kadonneen jäljillä"-sarjaa netistä, ja itkeä vollottaa siinä samalla? Enkä itke edes elokuvissa koskaan. Viimeksi kun katsoin pari jakso putkeen, niin ajattelin kyynelehtimisen johtuneen vain hormonitoiminnasta. Voihan se ollakkin. Tähän itkemiseen liittyy myös yksistään puhumista, ja hillitöntä eläytymistä, että onneksi ei ole ketään kieltä ymmärtämätöntä miesotusta vieressä, se voisi ottaa hatkat aika nopeasti, jos tyttöystävä katsoo kerran kahteen viikkoon jotain, mikä saa sen itkemään, heilumaan, ja puhelemaan outoja. Jotenkin nämä ulkomailta löydetyt sukulaiset ovat niin vilpittömiä, ja aidosti sydämellisiä yllättävässäkin kohtaamistilanteessa. Vaikea kuvitella yhtä lämmintä tapaamista, jos sukulainen löytyisikin Suomesta, ja olisi Suomen kansalainen. Piiloutuisi salettiin mökkiinsä, ja amupuisi ilmakivaarillä turvaketjun, ja oven välistä, tai jos suotuisi tapaamaan, niin tilanne olisi jotain jäätävää. Ymmärrän yhä enemmän, että miksi en tahdo asua enää Suomessa.

En kestä Suomalaista ilottomuutta, hiljaisuutta, negatiivisuutta, ja sitä, että kaikki otetaan niin vakavasti. Ai niin, ei saa unohtaa kateutta, toisen puolestahan ei voi olla onnellinen. Rakastan kyllä monia asioita Suomessa. Pyörittelin aiemmin ajatusta päässäni, että entäs jos minä katoaisin ulkomaille, niin kuinka pitkään menisi, että minua alkaisi kukaan kaivata. Perhe ehkä kaipaisi kuukaudessa, tai kehtaisin epäillä, että sisko ei kaipaisi parissakaan kuukaudessa. Ollaan kyllä läheisiä, mutta jotenkin tuntuu, että se pitää idioottina, ja väheksyy, kuten myös sen mies. Itse olen osani valinnut, ja tällainen blondi olen, mutta en halua kenellekkään mitään pahaa, ja yritän nauttia elämästä. Se loukkaa, ja viiltää ihan oikeasti, kun ensin matkustat pitkän matkan heitä tapaamaan, niin sitten saa jotain dissausta, ja vittuilua molemmilta, vaan koska satun olemaan iloinen, ja puhumaan vähän höpsöjä. Minulla on asiat loistavasti täällä, ja pärjään yksistäni ihan hyvin, elämäni on nyt täällä. Voisin huvikseni kokeilla nyt, että kauanko menee, ennekuin kukaan perheestä kaipaa. Isä soittelee aika usein kyllä. Ennemmin kiinnostaa, että kauan siskolla menee. Nyt kun alan miettiä, niin muistan lähettäneeni sille niin monta pitkää viestiä FB:ssa, ja kysellyt kuulumisia, ja kertonut omiani, eikä se ole vastannut moneenkaan. En oikein tiedä, että mitä minun pitäisi ajatella..

En kyllä edelleenkään pysty oikein sisäistämään, että kuinka paljon vaivaa uuden parisuhteen aloitus tuottaa. Ja stressiä. Kuinka toista ei tunne pitkään aikaan kunnolla, eikä ole mitään omia insidejuttuja värittämässä arkea. Kokoajan pitää olla vähän varpaillaan, eikä saa olla yhtään vaikea, ettei tule heti lempatuksi. Taidan yrittää pysytellä sinkkuna, ja pitää kivaa, ilman mitään vakavaa. Seurustelun, ja rakkauden pitäisi olla iloinen asia, eikä mörkö sängyn alla.

Vaihdellaan exän kansa aika paljon viestejä viikossa. Jotenkin se satuttaa, kun viestissä tulee esiin joku meidän vanha insidejuttu, yleensä hänen toimestaan. En minä häntä tahdo takaisin, en. Ehkä..On se silti kiltti, ja kultainen mies. Minä olin kaamea hirviö suhteessa, ja mies puhumaton. Sain ihan uskomattomia raivareita ihan vaan siitä turhautuneena, kun jouduin puhumaan yksin, eikä mies edes vastannut, tai kommentoinut mitään. Tämä oli se ainoa, tai ainakin isoin kivi minun tielläni. Ja muistan sen raivon tunteen edelleen, ja uskon saavuttavani sen melko helposti, jos vastaava tilanne tulee vastaan. Ja olen kasvanut ihmisenä, muuttunut rennommaksi, iloisemmaksi, järkevöitynyt, ja tältä pohjalta ajateltuna voisin olla valmis vakavaankin suhteeseen. En tekisi samoja virheitä enää.

Tulee suhteesta exääni mieleen Kumman Kaa, ja kuinka Anne kyykyttää veljensä Vesan tekemään kaikkia kodinhommia. Kröhm, ex korjasi fillarini, eikä mun tarvinnut edes leikkiä kovin blondia, vähän vain avutonta. Ja huomenna se tulee lainaamaan luottokorttiaan, ja katsoo kuulemma mun printterin siinä samalla. Mulla on ollut se jo kolmatta kuukautta, enkä ole saanut edes manuaalia luettua, saati sitten tietäisin, että missä kaikki tarvittavat osat siihen on muuton jäljiltä. Ja ihan totta puhuakseni, kyllä minä sen osaisin itsekin virittää. Mieli tekisi vähän seksiä..Se ei varmaan kuulu palveluihin, vaikka tuntuukin tykkäävän huolehtia muuten aivottomasta exästään :D Olisi ihan kiva saada takuupano, ihan tuttu, turvallinen, tyydyttävä, ja ilman opastussessioita...Ah, ja onhan se etsinyt kaikkea tietoakin minulle netistä, kun olen ollut koneesta erossa, ja eksyneenä jossain..

Herra A, siis originaali nettideittini on kadonnut deittisivustolta. Tunsin hetken surua, ja iski paniikki, että onhan mulla sen numero tallessa. Poistin sen kerran kännipäissäni, mutta luulen, että minulla saattaa olla joku vanha viesti tallessa. Jos ei ole, niin se meni sitten siinä. Silti tosi outoa, että kirjoitteli tosi ihanaan sävyyn, ja sitten ei kuulunutkaan enää mitään. Pitäisikö lähettää vielä se viimeinen viesti, ja kysyä, että miten menee. Jos se ei vastaa, niin sillä on nainen, tai se menetti uskonsa nettitreffeihin, tai sitten sillä ei vaan ole aikaa.Tiedän, että sen eka oma näyttely on parin viikon päästä. Noh, se oli vähän lyhyt mun makuun kuitenkin, mutta seksi vaikutti oikein tyydyttävältä. Sitä olisi voinut kokeilla toisenkin kerran. Sääli. Lähetänkö viestin vai en?

Tänään luennolla oli aika kuuma mies. Tosin aika lyhyt sekin, mutta tosi skrode. Meillä oli ehkä vähän silmäpeliä. Voin sanoa, että olin ehkä luokan tyylikkäin nainen, enkä yhtään ihmettele, että sain silmää. Tai siis eniten sen tyylinen. Hehee. Tuleeko keskiviikosta uusi lempipäiväni...?

Deittisivuston tarjonta on tosi vaisua tässä syksyn alussa. Samat naamat pyörii siellä *viittaa*, eikä oikein ketään uusia mielenkiintoisia ilmesty. Kukaan ei vinkkaa, ja profiilissakaan ei käy 20 henkeä päivässä. Tylsäääää. Mitäs seuraavaksi? Salikortti? Vapaaehtoistyöt? Koulurientoja? "Treffit" perjantaina F:n kanssa? JOOOO! Mutta koputtelen tässä vielä puuta, kun mikään ei ole varmaa, kun tästä kuviosta on kysymys.

2 kommenttia:

  1. Täälläkin katsotaan Kadonneen jäljillä-ohjelmaa ja hyvin usein tippa linssissä. Ja olen huomannu saman, että porukka on paljon avoimempaa ja sydämellisempää ulkomailla, itseänikin inhottaa suomalaisten kateus ja tuollainen yleinen jatkuva pahantuulisuus. Pöh.

    VastaaPoista
  2. Luulen, että en sopeutuisi enää Suomeen. Olen paljon iloisempi, ja hymyilevämpi, kuin lähtiessäni Suomesta. Vaikka en siltikään pääse tietystä juroudesta eroon, mutta ainakaan en ota elämää niin vakavasti, ja pystyn olemaan todella onnellinen, un jollain toisella menee hyvin.

    VastaaPoista